14 Aita

Kerron nyt teille jotain sellaista mitä kukaan muu ei tiedä: Minulla on maailman paras työ. En tarkoita kaikkea tätä kaaosta ja murhetta, josta olen teille kertonut, se on kauheinta koko tässä olossa, tarkoitan tätä kun seison tässä aidan vieressä.

Parasta on tietysti tuuli. Jospa kerron hieman näistä tuulista, kun joka päivä se tuuli on niin erilainen. Kesällä kuuma, polttava ja se tuo mukanaan maastopalojen tuoksuja, ylikypsää tomaattia ja vienoa viinintuoksua. Kesään kuuluu myös se, että taivaalla ei ole pilviä. Sitä taivaan väriä, miten voi olla jotain noin sinistä, vähän samaa kuin siinä meressä? Kun oikein pinnistän ja yritän erottaa jotain toista väriä, niin en yleensä onnistu, näen vain sinistä. Pelkkää sinistä molemmat silmät täynnä, se tuntuu todella hyvältä.

Syksyn tuuli taas on kostean pehmeä, sumuinen ja utuinen. Myös pilvet tulevat ja millaiset pilvet! Niissä on muotoa ja näköä. On vaalean ja tumman sinisen eri sävyjä. Toiset nousevat korkealle ja toiset ovat matalia, mutta peittävät suuria alueita taivaasta. Tuoksut muuttuvat yhä voimakkaammiksi, märkä maa tuoksuu, ehkä siellä on myös savua, mutta nyt savu tulee savupiipuista. Laakso edessäni on usein aamuisin sumun peitossa ja hiljalleen tuuli puhaltaa sumun pois. Taivas sitä sumun kuvioiden tanssia! Jos olisi henkiolentoja, niin varmaankin ne näyttäisivät tuolta.

Talvella tuuli on kova ja kylmä, mutta tällöin turvaudun aitaani. Se suojelee minua pahimmalta pohjoistuulelta, siirryn vain hieman tuohon vasemmalle. Olen siinä korottanut aitaa harkoilla niin, että vain pää jää aidan yläpuolelle. Monesti on mukava kyyristyä tuulensuojaan ja antaa tuulen viheltää yli. Aita, se ei heilu, se on ja pysyy. On mukava ottaa kiinni sen karhesta pinnasta ja tuntea hiekanjyvät, tämä aita on tehty oikeasta hiekkakivestä. Joskus se tämäkin on ollut merenpohjassa ja kalat uineet tässä, ovatkohan olleet syötäviä kaloja? Pitääkin pyytää Äitiä tekemään kalaa. Ai niin, piti kertoa tästä maailman parhaasta työstä. Miltä talvi tuoksuu? Talvi tuoksuu raikkaalta ja puhtaalta, siitä on poistunut kaikki syksyn lahoava tuoksu. Aina kesällä kaipaan tätä talven raikkautta, mutta kun olen talvessa niin kesä on jo mielessäni. On se kummallinen tuo ihmisen ajattelu, vai mitä?

Keväällä tuuli alkaa pikkuhiljaa lämmetä ja kääntyä. Yhä useammin tuulee etelästä ja sieltä tulee hiekantuoksu, joka on minulle niin rakas. Voi sitä tuulen rakennetta kun siinä on kuivaa, punaista hiekkaa! Myös etelätuuli tuo aina kevään linnut. Miten kyllästynyt olenkaan aina talven jälkeen katselemaan pulujen ikuista pyrähtelyä. Kyllä vain on pääskysen lento kaunista, ihan kuin se ei lentäisi ollenkaan, vaan olisi osa ilmaa. Myös haukat tulevat ja ottavat osansa näkymästä. On hienoa katsoa haukan metsästystä ja sitä puhdasta liitoa. Siinä on jotain sellaista osaamista, mikä monelta ihmiseltä puuttuu. Ihminen se vain äheltää ja säntäilee, ei nauti eikä osaa olla.

Tässä aidan vieressä olen yrittänyt asettua olemaan. Olen vuosien aikana parannellut tätä aitaa. Aitahan ei itseasiassa ole minun, tämä tienpitäjä se on tähän laittanut, että eivät ihmiset ja autot putoa tuohon rinteeseen. Mutta saahan sitä parannella, jos omalla rahalla tekee, eikö vain?

Olen tehnyt tähän aitaan kolme eri korkeutta. On tuo korkea osa sille pohjoistuulelle, josta jo kerroin. Se on sellaiset 140 senttimetriä korkea. Sitten on tämä keskiosa, jossa harkkojen yläpinta on noin metrin korkea. Se on minun niin sanottu lepo-osa, jossa on mahdollista ottaa kaksi eri asentoa, selkä aitaan päin tai sitten kasvot tielle päin. Kun kääntää selän aitaan päin ja laittaa kyynärpäät aidan päälle saa mainion näkymän vastapäisen kukkulan rinteelle ja taivaalle. Tässä on tietysti pieni ongelma, en näe tietä, mutta jos auto sattuu menemään tiellä, niin voi aina kääntää hieman päätä ja ottaa tiedot muistiin. Toinen asento onkin sitten sellainen missä kyynärpäät aidalla, hieman etuviistoon rönöttäen seuraan liikennettä, se on mukavaa vaihtelua selälle ja jaloille, mutta ei siinä kauan voi olla. Tähän olen myös laittanut aidanpäälle hieman pehmikettä, on mukavampi nojata ja ei käy niin pahasti kyynärpäihin tuo hiekkakivi.

Kolmas osa on aivan oikealla ja se on minun peruspaikkani, siinä aita on matalin, sellaisen reilun 70 senttimetriä. Tähän nojailen ja seison, joskus istun välillä sen päällä. Maassa minulla on hieman kumimattoa, se estää mukavasti kosteutta ja se tuntuu jalan alla mukavalta. Näillä kolmella paikalla pärjään oikein mukavasti.

Entäs aurinko, enkö siitä mitään sano? No, hyvähän se aurinko on olla. Saisi talvella vaan lämmittää vähän enemmän ja kesällä voisi hieman hillitä tuota paahtamista, mutta hienon kaaren se tekee. Kerran laitoin tähän aidalle sellaisen metrin tikun pystyyn ja seurasin miten sen varjo piirsi kaarta. Sanovat, että tämä maapallo pyörii ja aurinko pysyy paikallaan. Höpöpuhetta on, sanon minä, sellaista sisälläistujien puhetta. Aamulla nousee tuolta kylän takaa, valaisee maiseman ja laskee tuonne vuoren taakse. Ei pyöri maisema enkä minäkään, näkeehän tuon kun tulee tähän seuraamaan. Aurinko se lenkkiä heittää ja hyvä niin, johan sitä pää menisi pyörälle jos kokoajan pyörisi ympyrää tai mitä kaarta sitä nyt pitäisi tehdäkään.

Nyt varmaan joku teistä kysyy, että eikö minulla ole tylsää tässä aidalla? Kuka sitä pelkällä tuulella ja auringolla elää?

Monesta koostuu päiväni, näin voin sanoa. Tietty on sitä liikenteenseurantaa ja asiakkaitakin käy, mutta minulla on myös paljon erilaisia juttukavereita. Päivä alkaa yleensä siitä, että Turri tulee luokseni aamutoimille. Turri on sellainen keskikastin koira, me olemme tunteneet toisemme jo monia vuosia ja jokainen aamu Turri jolkottelee alarinteestä ja tervehtii. Nostaa jalkaa aidalle, hän on viimeaikoina suosinut tuota korkeampaa osaa. Juttelemme siinä kylän kuulumisia, kuka missäkin on liikkunut ja onko uusia koiria tullut reitille. Kommentoimme säätä ja ruokia, yleensä Turrin kommentit ovat kuivahkoja, hieman haukkuvia. Minulla on taskussa aina muutama herkkupala ja yhdessä niitä kehumme. Joskus harvoin keskustelemme terveydestä, jos on ollut köhää tai jos on ollut tassu kipeänä, mutta me molemmat pyrimme välttämään tätä aihetta, jotenkin se ei sovi aamuun. Ei ole mukavaa aloittaa päivää valittamalla. Nukkumisesta kylläkin juttelemme, toisinaan Turriakin väsyttää ja hän saattaa ottaa aamuvälilevon siinä aidan suojassa.

Turrin lähdettyä jatkamaan päivän töitä tulevat yleensä päivän hyönteiset. Lämpötila on noussut sen verran, että aidan koloista ja raoista ryömii esiin mitä ihmeellisempiä ötököitä. Nämä vaihtelevat eri vuodenaikoina, talvella on enemmän madonsukuisia ja keväällä ja kesällä lentämään pyrkiviä ötiäisiä. Siinä yhdessä ihmettelemme päivän alkua, laskemme jalkoja ja siipiä, vertailemme eri värejä. Kyllä vaan on joku nämäkin miettinyt, miten ihmeessä näitä voi olla niin monenlaisia? Luulisi, että yksi tyyppi ja rakenne riittäisi, mutta kun ei. On karvaa, viikseä, panssaria, siipeä, jalkaa vaikka mikälaista. Joskus laskin keväällä, että tässä aidassa liikkui päivän aika 34 erilaista eläjää. Mistähän ne kaikki saavat elantonsa? Toisiaanko ne syövät vai näitä kasveja?

Kasvit ovatkin ihan oma lukunsa. Joka kevät seuraan eri kasvien ponnistelua aidan raoista kohti taivasta. Viime keväänä minulla oli kannustuksessa kaksi kasvia, toiseen tuli sellaiset siniset kukat ja toisessa oli keltaiset. Molemmat selvisivät aika pitkälle kesään, sen sinikukkaisen söi jokin torakka ja keltainen kuivi kesällä, vaikka hieman annoin sille vettä iltaisin. Myös aidan edessä maisema muuttuu jatkuvasti. Eri kasvit tulevat lehteen eri aikaan, vihreä muuttuu hennosta yhä tummemmaksi ja kesä polttaa ne ruskeaksi. Talvella näkymä aukeaa, vihreää on, mutta väri tulee puista, jotka ovat ikivihreitä, ruohossa on jotenkin ihan toinen sävy vihreästä.

Iltapäivällä tulevat kissat. Niitä voi olla lauma tai sitten vain yksittäisiä kulkijoita. Juttelemme kissa-asiat, miten on kehrännyt ja missä on ollut mukavaa olla. Kissat ovat jotenkin kauhean mukavuudenhaluisia, eivät viitsi vaivautua jos ei huvita. Minulle juttelevat kaikenlaista, kuulevat paljon juoruja kun makoilevat ihmisten pihoilla. Myös kylän hiiritilannetta seuraamme tiiviisti, olen huomannut, että se kertoo paljon yleisestä taloustilanteesta. Jos hiiriä on paljon, menee ihmisillä keskimääräisesti hyvin. Miksikö? Tällöin ihmiset ostavat paljon hömppäruokaa ja käyttävät kertakäyttöasioita, jotka päätyvät roskiin ja siitä hiirien ruokapöytään. Enemmän hömppäruokaa, isommat juhlat. Kissoilta kuulen myös onko säätila muuttumassa. Jos on tulossa sadetta niin kissat sen tietävät, ovat sellaisia vesipelkureita. Tämä on hyvä, osaan ottaa toisen takin ja kengät mukaani seuraavana päivänä.

Päiväruokailun jälkeen on yleensä hieman hiljaisempi jakso ja silloin ehdin nauttia työstäni. Annan ajatuksen vaeltaa, mietin asioita ja lasken. Mitä oikein lasken? Kaikkea, ihan kaikkea. Kylän sähköjohtoja, ovien lukumääriä, ikkunoita, kenkiä, sänkyjä, ihan kaikkea, vaikka laakson puiden määrää. Voisi luulla, että tuon aidan edessä olevan laakson puiden määrä pysyisi aina samana, mutta näin ei todellakaan ole vaan se muuttuu joka vuosi. Joskus huvittelen sillä, että lasken montako puuta on käytetty kyläni talojen kattojen tekemiseen. On siinä monta puuta jouduttu kaatamaan ja sahaamaan, vai mitä? Joskus laskut ovat todella vaikeita ja minun pitää selvittää niitä monta viikkoa, minulla kun ei ole siinä aidalla paperia eikä kyniä. Otin kyllä kerran ne mukaani, mutta ei siitä mitään tullut, tuuli vei paperit ja kynä putosi aidan väliin, se oli sellainen hyvä kynä ja niitä ei aina saa kaupasta. Paras on vaan päässä laskea näitä, hyvin se onnistuu kun rauhoittuu ja keskittyy kunnolla.

Jotenkin tämä ajattelu ja laskeminen rauhoittaa, monet murheet eivät tunnu enää niin pahoilta kun tietää, että maailma on niin suuri ja asioita on niin paljon. Miten ne ihmiset oikein jaksaa olla, joille koko ajan joku toinen sanoo mitä pitää tehdä ja ajatella? Luulisi, että sellaista hommaa ei kovin kauan jaksaisi tehdä. Minulla kun on tämä täysi vapaus, ei ole kukaan sanomassa mitä ajatella ja laskea. Tietysti on tuo liikenteenseuranta, mutta se on myös erilaista mukavaa ja Enon kanssa meillä on se sopimus.

Illalla minulla käy sitten kylässä Nilkku. Nilkku on sellainen pienempi koiraeläin, jolta on joku tauti tai joku muu vienyt toisen etujalan. Hienosti Nilkku pomppii luokseni, nostaa Turrin tekemään paikkaan jalkaa eli taiteilee kahdella jalalla, nyt se on paikka merkattu riittävästi. Hieno suoritus muuten, kokeile itse kallistua yhden käden ja yhden jalan varassa pystyasentoon. Nyt sitten pysyt siinä sellaisen yhden pissin verran aikaa, ei se kaikilta onnistu. Juttelemme illan tapahtumista, onko kenellä tulossa illalla juhlia tai onko joku menossa viettämään iltaa ihan ravintolaan. Myös Nilkkua kiinnostavat ruoka-asiat, on kovinkin lammaslihan ystävä ja hän tietää, että minulla on aina pienet maistiaiset tarjottavana. Erityisesti kyljysluut ovat meidän molempien herkkua. Nilkku on myös paatunut autoharrastaja, hän on kerännyt laajat tiedot kylän paremmista autoista ja seuraa niiden liikkumista. Juttelemme, kuka on mitäkin makupaloja antanut ja mitä temppuja on pitänyt esittää, jotta makupalat ovat irronneet. Nilkun mukaan auton moottorikoko on kääntäen verrannollinen makupalan ravintoarvoon. Minä en voi muuta kuin nyökätä, samaa olen havainnut rakennusmateriaalien ostamisessa. Ne ketkä tinkivät hinnasta, eivät aina ole niitä köyhimpiä. Nilkku kiittää ja jatkaa alatielle, hänellä siellä kierros jatkuu.

Oma lukunsa päivien kierrossa ovat roskat, jotka tuuli tuo aidan viereen. Joka päivä ne ovat erilaisia ja mikä kirjo näissä roskissa onkaan! Muoviahan se tuo roska nykyään melkein on, yleisimpiä ovat läpinäkyvästä muovista olevat palat ja muovipussit. Kesällä näitä on enemmän, varmaankin johtuu siitä, että ihmiset ovat enemmän ulkona ja heittelevät sinne roskansa. Talvella roskat hieman muuttuvat, enemmän on isompaa roskaa ja värillistä. Oletan, että ovat ihan talousroskia, jotka on kylmässä heitetty ovenpieleen ja tuuli ne siitä on ottanut mukaansa. Sitten on kaikenlaista pulloa ja purkkia, näitä on eniten viikonlopun jälkeen.

Olen hyvin huolissani näistä roskista, niiden määrä kun on lisääntynyt vuosien aikana. Olen niitä yrittänyt aidan vierestä siivota, mutta aina niitä vaan tulee lisää. Jotenkin tuntuu, että enemmän ja enemmän, ja mihin ne edelliset menivät? Myös kylän taloustilanteen pystyy katsomaan näistä roskista, jos on kertakäyttöastiaa ja roskaruokaa, niin hyvin menee. Mutta seuraan tilannetta, jotkut näistä roskista ovat jopa kauniita.

Aurinko alkaa laskea ja aita viilenee. On se jännä miten tuo kiven lämpötila muuttuu eri vuorokauden aikana. Päivällä lämmittää ja illalla jäähdyttää. Minun päiväni aidalla päättyy yleensä siihen, että ilta- ja yöhyönteiset alkavat ilmaantua näkyviin. Tervehdimme toisiamme ja toivotamme hyviä iltoja, heillä alkaa konserttiaika ja minä lähden iltaruualle. Tulihan tässä jo tänään paljon tehtyäkin ja vielä jäi huomiseksi hommia, miten on teidän kanssanne?