Palaan
hieman tuohon raha-asiaan. Uskoisin, että osa teistä, jotka osaavat laskea
ihmettelivät, että miten minulla voi nyt olla noin paljon tuota rahaa. Eihän
sementtisäkki nyt niin paljon maksa ja hiekkaakin saa aika halvalla. Näin asia
onkin, minulla on pari muuta tulonlähdettä, joista kerron nyt teille yhden,
muista sitten myöhemmin. Kaikki alkoi tiistaiaamuna, kun Autokorjaaja tuli
luokseni rämällä Fiatillaan.
”Terve
Soramies, sinä se jaksat seisoa tässä aidan vieressä.”
”Terve
Autokorjaaja, tässähän minä, paras paikka maailmassa. Mikä sinut tähän tuo,
minun autoni on ihan kunnossa, hyvin korjasit jarrut, eivät kovasti enää
ääntele?”
”Hyvä
kuulla… kuule nyt tarvitsisin sinun apuasi, talossani seinä kaatuu. Lähdetkö
katsomaan? Sanon jo tässä ihan aluksi, että rahaa minulla ei ole, on noita
lapsia, viisi oivaa mukulaa, jotka syövät kuin hevoset, varsinkin pojat. Kiroan
myös nämä uudet autot, ne kun kestävät ja kukaan ei tuo minulle korjattavaksi
muita kuin vanhoja ruosteisia Fiatteja. Voi kun kerran edes saisi uutta Audia
korjata! Aina kynnenaluset täynnä likaista ruostetta ja jarrunestettä. Eivätkä ne
Fiatin omistajat maksa mitään korjauksista, tomaatteja kyllä tyrkyttävät
palkkiona. Myöskään noita uusia autoja ei saa varastettua, joten nekin korjaushommat
ovat vähentyneet kovasti. Enosi kyllä kovasti yrittää, mutta minkäs hänkään
tälle voi, kun tietokoneella ajetaan autoa, kuvittele. Mutta lähde katsomaan,
jos jotain keksitään.”
Laitoin
portin kiinni ja hyppäsin Autokorjaajan kotteroon. Oli halu auttaa miestä,
tiesin, että kyseessä on kiltti ja köyhä mies, en ollut tätä taloa käynyt
verottamassa, joten jotain muuta siellä oli tiedossa. Tultiin talolle ja
mennään sisälle. Voi taivas, todellakin toisen kerroksen päätyseinä on murtunut
koko seinän mitalta, ikkuna on kokonaan irti alareunasta, sellainen reilun
kolme senttiä rakoa.
”Onko
tässä yläpuolella jotain?”
”On
siinä kolmas kerros ja sen päällä vesisäiliöt. Ne painaa tuota seinää, kyllä
minä sen ymmärrän. On se edellinen omistaja huonosti tuon tehnyt, mutta kun ei
saa enää vastuuseen, kuollut mies. Pahaa tässä on olla ja elää, nyt tuosta
halkeamasta tulee vettä seinän väliin ja alakerrassa seinä ihan homeessa. Joku
vesiputki on siellä seinän sisällä myös vääntynyt ja vuotaa. Voiko tälle jotain
tehdä? Kun ei ole sitä rahaakaan… jos olisi niin purkaisin kokonaan pois.”
Olen
hiljaa ja mietin. Paha on tätä korjata pienellä paikkauksella. Mitähän taivaan
nimeen sitä nyt keksii? Menemme keittiöön, jossa seinä puskee mustaa hometta. Pyydän
tuolia ja istun alas.
”Paha
on, eikö vain? Otatko Soramies kahvin tai jotain?”
”Nyt
ei taida kahvi auttaa. Tarvitaan jotain paljon vahvempaa… olisiko sinulla
jotain?”
Autokorjaaja
pysähtyy ja katsoo minua oudosti. Ottaa hyllyltä lasin ja alkaa kuivata sitä
liinalla. Kuivaa ja kuivaa.
”Kuule,
olisi minulla yksi juttu. Lähdetään meidän maapaikalle.”
Ajetaan
taas kotterolla kylästä pohjoiseen, kovin on huonot jarrut Autokorjaajalla, ei
ehdi mies omia autojaan korjata, niin kurjasti on asiat. Tullaan Autokorjaajan
suvun maapaikalle, sellainen kasa itserakennettuja vajoja, pieni päärakennus,
jossa isohko terassi. Mennään yhden vajan taakse, jossa kalkkikivikalliossa
puupönkällä tuettu vanha keittiön pöytälevy ovena. Autokorjaaja nostaa levyn
pois ja pyytää seuraamaan.
”Isäni
tämän tähän kallioon hakkasi, kun ei sota-aikana oikein ollut hommia, hän oli
myös autonkorjaaja ja piti sitä pajaa siinä samassa paikassa missä minun pajani
on.”
Luola,
jos sitä siksi voi kutsua, on reilu viisi metriä pitkä ja kolme leveä. Seinät
täynnä rojua, takaseinä täynnä puulaatikoita. Autokorjaaja menee takaseinälle
ja nostaa yhden laatikon ja sieltä yhden viinipullon. Kaivaa esiin kaksi pölyistä
lasia, aukaisee pullon ja kaataa viiniä lasit täyteen.
”Maista.
Tätä minulla nyt sitten olisi, isän peruja.”
Nuuhkaisen,
Ei hometta. Maistan. Hmmm… ei ole tämä pahaa, tämähän on itseasiassa melko
hyvää! Ei varmasti ole omatekoista.
”Mitä
tämä on ja mistä tämä on?”
”Tämä
onkin vähän pidempi juttu. Oli sota-aika ja jenkit nousivat maihin tuossa
rannikolla. Saksalaiset läksivät karkuun ja niin kävi, että yksi niiden
kuorma-autoista jäi tuohon meidän mäkeen. Isä sen siitä pelasti, oli siitä kytkin
mennyt. Autossa oli kyydissä nämä, tänne varastoon isä ne laittoi, kun kukaan
niitä ei kaivannut.”
”Missä
se kuorma-auto on, sillähän voisi olla arvoa? Jos sen myisi niin saisi seinää
korjattua.”
”Se
kuorma-auto laitettiin hyötykäyttöön jo aikoja sitten. Terassin perustuksissa
on sen runko, mökin oven ikkunat ovat siitä autosta, kanavajan katossa on siitä
pellit, hyvää on muuten saksalainen pelti, vieläkään ei ole ruostunut läpi. Moottori
toimi Vihanneskauppialla pitkään, pyöritti hänelle vesipumppua, hyvä dieselkone
siinä oli, kytkin kyllä ihan surkea. Mutta mitä sanot viinistä? Tätä olisi yli
400 laatikkoa tuossa pinossa, joka laatikossa kuusi pulloa. Ei ollut isä oikein
viinimiehiä ja minäkin enemmän tykkään tuosta Coca-Colasta. Ota tästä viiniä ja
auta minua korjaamaan seinä. Mitä sanot?”
”Näytäpäs
sitä pulloa. Château Petrus
ja vuosi 1941. Ranskalaista tämä näyttäisi olevan. Kovin on vanhaa. Hmmm… anna
pari pulloa niin minä hieman mietin. Kyllä me se seinä korjataan, ole huoletta,
autan minä siinä sinua.”
Autokorjaaja
laittoi minulle neljä pulloa muovikassiin, heitti meidän aukaiseman pullon
seinänviereen.
Tuli
ilta ja mietin mitähän tuo viini oikein on? Keneltä siitä voisi kysyä? Ei
tullut mieleen ketään, mutta kylässä on kirjasto, jota pitää jo keski-iän
ylittänyt Kirjastonhoitajaneiti, hyvin kulttuuri-ihminen ja kuuluu viiniäkin
juovan. Josko sitä häneltä kysyisi ja jos sieltä vaikka joku kirja näistä viineistä
löytyisi?
Seuraavan
päivänä menin sitten kirjastoon, otin yhden pullon mukaan kassiin.
”No
mutta Soramieskö se siinä? Eipä ole Soramies käynyt täällä kirjastossa minun
aikana, miten voisin auttaa?”
”Päivää
vaan neidille. Minulla olisi sellainen viiniongelma, kun pitäisi yhdestä
viinistä saada hieman tietoja ja neiti kun on sellainen sivistyshenkilö niin
varmaankin tietää.”
”Noo,
kyllä minä viinin päälle ymmärrän. Täkäläiset ovat aivan karmeita, aina vaan
sitä Nero Davolaa! Mutta meillä on täällä tämä Internet, siltä kun kysytään,
niin kyllä tietää kaiken. Soramies kertoo nyt tarkemmin, tähän kun nyt
naputellaan, niin kohta saadaan vastaus.”
Nostin
hieman pölyisen pullon pöydälle. Neiti katsoi ensin sitä pitkään, sitten minua
vielä pidempään. Poskien väri punertui ja suupieli alkoi nykiä.
”Soramies,
ihanko totta? Tämä…. siis tämä, on Petrus! Ja näyttäisi olevan vuoden 1941
satoa. Taivas! Odottakaas vähän niin katsotaan. Kyllä, näin on, sellaisen 7000 euroa näyttäisi olevan
pullohinta nyt markkinoilla. Tietty sääli, ei ole parasta vuosikertaa, jos
olisi 1929 niin hinta olisi melkein 12000 euroa, mutta se oli sitä sota-aikaa.
Mistä ihmeestä Soramies on tämän saanut, onko hän viini-ihmisiä?”
Päässä alkoi surista, tein nopean
laskutoimituksen, 400 laatikkoa, 6 pulloa laatikossa tekee 2400 pulloa ja sen
kun kertoo 7000:lla niin se on sellaiset melkein 17 miljoonaa. Taivas, mitä
minä nyt teen? Taivas tätä hommaa!
Olimme aika pitkään hiljaa. Neiti katsoi
minua yhtä kiihkeämmin.
”Nooo… tämä nyt on näitä, seinänkorjaukseen
liittyviä selvityksiä. Jospa nyt tehtäisiin niin, että neiti ottaa tämän pullon
ja sovitaan, että sitä ei ole tässä koskaan ollutkaan.”
”Soramies, enhän minä nyt tämmöistä voi
ottaa, hyvänen aika!”
”Neiti on vaan hyvä ja ottaa, en minä
tällä mitään tee.”
”Onhan tämä nyt ihan vallatonta. Jos minä
tämän otan, niin minun pitäisi se jotenkin korvata. Onko Soramies lihansyöjiä?
Jos tekisin lauantaina sellaiset muhevat pihvit, puolikypsät, ja me yhdessä
niiden pihvien kanssa nauttisimme tämän viinin. Onpa tämä nyt erikoista,
suorastaan mielenkiintoista. Ei minulle tämmöistä ole koskaan sattunut.”
Menin kotiin ja istuin alas. Aloin
miettiä mitä voisin tehdä. Ihan aluksi päätin, että en ole roisto ja kerron
kaiken Autokorjaajalle.
Toisaalta kyllä oivalsin, että tässä piilee todellisia vaaroja ja nyt pitäisi
taas osata.
”Terve
Autokorjaaja, istupa tukevasti alas niin kerron muutaman jutun. Nyt saadaan
seinä korjattua.”
Kerroin kuulumiset.
”No
johan! Nyt viiniä heti myyntiin ja ostan heti Volvon parhaan Crossover mallin!”
”Nyt
varovasti Autokorjaaja, ei mene noin. Ei näitä voi torilla myydä ja jos sinä
nyt äkkiä rikastut niin usko, että joku käy tuossa ovella kyselemässä, että
mistä ne rahat tulee. Ja kohta ei ole sinulla rahaa, eikä ehjiä seiniä. Olen
minä sen verran nähnyt ja kuullut.”
”Niin…
totta. Miten me tämä sitten hoidetaan? Ota tästä homma, kyllä korvaan, saat
puolet siitä mitä saadaan myytyä.”
”Olen
minä tätä jo hieman miettinyt. Puolta en ota, jos 30% sovitaan, niin alan
hoitaa.”
Tehtiin
kaupat ja minä menin kotiin iltaruualle. Ruuan jälkeen lähdin toteuttamaan
suunnitelmaani. Kävelin Allasmiehen uima-altaalle, portit olivat kiinni ja
paikka pimeänä. Kiipesin aidan yli ja kävelin altaalle. Kolme reilua napautusta
rautasauvalla altaan reunaan sai palan altaan reunaa irtoamaan. Homma hoidettu
ja takaisin kotiin ja odottamaan seuraavaa päivää. Miksi näin tein? No,
Allasmies nyt on yksi ainoita oikeita liikemiehiä kylässämme, sellainen
herkkusuu ja viininkulauttelija, joita tunnen, hänen kauttaan saisin varmaankin
myyntikanavan auki. Aamulla sisustin paikkani valmiiksi, nostin toisen
viinipullon laarin viereen pöydälle, etiketin ovelle päin.
”Huomenta
Soramiehelle, joudun jo näin aamulla kääntymään Soramiehen puoleen. Joku on
särkenyt altaani reunasta palan ja iltapäivällä olisi tulossa tärkeitä
asiakkaita. Olisiko….?”
Allasmies
tuijotti pulloa ja suu oli auki. Kovin hän kakisteli ja yritti jatkaa.
”Toisaalta
suuta tässä kuivaa, se on varmaan tämä hiekkapöly. Soramiehellä näkyy olevan
tuossa pullo viiniä. Jos ottaisin 3 säkkiä sitä pikasementtiä, sitä
vedenkestävää, niin... ja jos tuon pullon saisi vaikka kylkiäisenä?”
”Tässä
nämä sementit, tämän verran rahaa jos annatte. Tämä viini nyt on vain tämmöistä,
en minä tätä voi teille antaa, vanhaa viiniä. On minulla tuolla vettä, jos se
kelpaa kuivalle kurkulle?”
”Ihan
totta Soramies, jos minä vaikka 50 euroa tuosta pullosta maksaisin. Minua
kiinnostaa nuo vanhat etiketit.”
”Vai
50 euroa, Hmmm… kyllä tässä varmaan jotain sitten on kun Allasmies tästä noin
kiinnostunut on. Maistetaanko?”
”Mitä…
mitä? Aikooko Soramies aukaista tuon pullon?”
Aukaisin
pullon, otin kaksi juomalasia ja puhalsin niistä enimmät hiekat pois. Kaadoin
lasit täyteen. Allasmies tuijotti, ojensi kyllä käden kun tarjosin lasia,
hieman hänellä käsi tärisi. Maistoimme, samaa oli minusta kuin edellisellä
kerralla. Allasmies maiskutteli ja kurlasi.
”No,
tämä nyt oli tätä.” Kaadoin lopun viinin pullosta seinä viereen.
Allasmies
putosi maahan istumaan. Oli hiljaa siinä tantereella ja maisteli viiniä.
”Onko
Soramiehellä tätä lisää?”
”Voi
olla, miten niin?”
”Minä
tulen huomenna uudestaan, Soramies varaa tätä viiniä tänne.”
Niin
meni Allasmies, kovaa ajoi autollaan ison kaupungin suuntaan. Laitoin kolmannen
pullon pöydälle valmiiksi huomista varten, ja kävin hakemassa Autokorjaajalta
yhden laatikon viiniä ennakkoa. Tästä tämä nyt sitten alkaa.
”Erinomaista
huomenta Soramiehelle. Tässä on Viinimies isolta kylältä. Hän tietää kaiken
viineistä. Jospa esittelet sen eilisen viinin hänelle, niin päästään
juttelemaan ihan kunnolla.”
Viinimies
katseli pulloa, pyöritteli sitä, työnsi sellaisen neulan korkin läpi ja imi
omaan, hienoon lasiinsa tilkan viiniä. Pyöritteli, haisteli, maisteli ja
hymyili.
”Kyllä,
käsittämätöntä. Sitä se on, mitenkähän… onko tämä pullo myytävänä, olisin hyvin
kiinnostunut?”
”Noo…
tämä ei ole myytävä, tämä kun on sellainen maistelupullo. Mutta olisi minulla
tässä laatikollinen tätä samaa, kävisikö se?”
Viinimies
putosi maahan. Katsoi laatikkoa.
”Siis
onko teillä alkuperäinen Château
Petrusin puulaatikko? Ja kuusi pulloa! Mitä… mitä ihmettä?”
”Päivän hinta olisi 42000 euroa, laatikon
saa samaan hintaan. Käteismaksu. Laitanko takakonttiin?”
Molemmat tuijottivat minua. Nousivat
autoon ja ajoivat pois. No, nyt on koukku heitetty, taisi alkaa sellainen kyttäysvaihe.
Olin Autokorjaajaa varoittanut, että nyt
emme saa olla missään tekemisissä toistemme kanssa, pitää kestää sen seinän
kanssa vielä vähän aikaa, jos vaikka jotain tilkettä sinne isompiin reikiin
laittaisi.
Tuli
perjantai ja ilmoitin kohteliaasti Kirjaston Neidille, että nyt ei käy
lihansyönti, mutta jos ensi kuussa voisimme palata asiaan, ne Tohtorin
yskänlääkkeetkin kun alkavat jo hieman helpottaa.
Huomasin
myös, että minua seurataan ja valvotaan, yrittävät kelmit saada selville missä
viinit ovat. Viikonloppuna joku jopa yritti murtautua taloon, mutta oli ne minun
laittamat kalterit ja ei yrittäjä päässyt sisään. Se on tuo hyvä valu, kun
pitää rosvot ja veden ulkona. Myös sementtisäkkejä oli joku siirrelty ja
hiekkakasoja potkittu, mutta eivät löytäneet rosvot viinejä, ne olivat hyvässä
tallessa sänkyni alla. Meni kaksi viikkoa ja kyllä kyttäsivät minua, aina oli
joku katsomassa. Minä vain seisoin aidan vieressä niin kuin ennenkin. Sitten
antoivat periksi.
”Soramies,
vieläkö teillä on sitä viiniä? Voin maksaa niistä 10000 euroa, jos saan ne nyt
ja heti. Jos tuo ei kelpaa, niin mietitään sitä sinun vedentuloasi taloosi,
sitä voisi vähän vähentää kun sinulla on tuota viiniä, vai mitä?”
”Huomenta
Allasmies, hinta on sama kuin viimeksi. Jos kaupat tehdään nyt, niin puolen
vuoden päästä on myytävä toinen laatikko. Ja vedentulo pysyy samana kuin mitä
se nyt on, muuten kaupat loppuu tähän. Otatko vai alanko kysellä muilta?”
”Jos
minä 30000 euroa, eikö se olisi hyvä hinta, mihin sinä nyt enempää tarvitset,
soraahan sinulla on tässä vaikka kuinka?”
”42000
euroa, tähän käteen käteisellä kiitos! Ja sitten kyttäyksen pitää loppua heti
tai jatkoa ei seuraa.”
Teimme
kaupat ja ennakkovarauksen puolen vuoden päähän, samalla hinnalla tietysti.
Samalla sovimme, että osapuolet eivät toisistaan huutele, eivätkä toisiaan
valvo. Minä tietysti joudun olemaan vielä varovaisempi tästä eteenpäin, tämä
vaan pahenee koko ajan, kyllä ne minua seuraa. Taivas, taas lisää tätä murhetta
ja huolta! Tilitin Autokorjaajan osuuden ja varoitin, että nyt ei saa käyttää
rahoja.
”No
mitäs näiden rahojen kanssa nyt sitten tehdään. Eikö näistä nyt edes osaa voisi
käyttää?”
”Nyt
teet näin. Menet tuonne vedonlyöntipaikkaan joka päivä seuraavan kolmen viikon
aikana, pelaat jotain peliä, ei sillä väliä mitä. Sitten kolmen viikon jälkeen
tarjoat kaikille kierroksen parasta juomaa ja kerrot kovalla äänellä, että nyt
sait voiton ja otat rahaa käyttöön, korjaat sen seinän. Mutta rauhallisesti,
älä törsää, meillä on aikaa.”
Ja
kolmen viikon päästä Autokorjaaja osti uuden auton ja lapsille uudet puhelimet.
Olivat käyneet ravintolassa syömässä. Seinää ei kylläkään ole vieläkään
korjattu.
Minä menin nukkumaan, kyllä väsyttää tämä
jatkuva murhe ja varovaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti