13 Loma

On lauantai-iltapäivä ja näin ruuan jälkeen yleensä alkaa ramaisemaan hieman, varsinkin jos on ollut lihaa ruualla. Kun nyt ei tulisi ketään, voisi tässä vähän torkahtaa. Mutta eikös vaan kurvaa portille Kenkäkauppias. Äh, tämäkin harmi. No, kai sitä sitten pitää yrittää kuunnella, aina se yrittää jotain myydä.

”Iltapäivää Soramiehelle, kaunis on tuo päivä. Mutta kylläpäs nuo teidän kengät taas ovat päässeet pahaksi. Tulette ensi viikolla käymään niin katsotaan noille jatkajat.”

”Päivät vaan Kenkäkauppiaalle. Hyvät nämä on, näillä mennään vielä vuosia, kauppias myy vaan kenkiä muille, minä pärjään näillä. Mutta mitenkäs voisin auttaa?”

”No kävi niin, että olimme perheen kanssa kaksi viikkoa lomalla ja sinä aikana terassin lattia oli haljennut seinän vierestä ja siitä on päässyt vettä alapuolella olevaan makuuhuoneeseen. Kaikki tapetit pilalla, seinä homeessa. Kyllä minä niin kirosin. Olisi pitänyt jatkaa lomaa, meni jotenkin hukkaan nyt hyvä lomatunnelma. Olisiko Soramiehellä ainetta siihen terassiin, jotta saadaan vedentulo loppumaan?”

”Terassit ne on paholaisen keksintöjä, kaikki niitä haluaa, kalliilla rahalla rakennetaan, muutama kerta käytetään ja sitten pulut niitä käyttää käymälöinään. Ei kukaan huolla tai huolehdi. Ongelma on juurikin pulun ulosteesta veden kanssa syntyvä litku, joka polttaa seinän vieressä olevan vesieristeen puhki ja siitä se sitten lähtee. Mutta ei ongelmaa, hän ottaa tästä kaksi säkkiä tätä, pesee pululitkun pois ja levittää tätä kahtena päivänä. Suosittelen käsineitä. Kallistahan tämä on, mutta tällä Kenkäkauppias saa tunnelmansa takaisin, ei tarvitse enää lomalle lähteä.”

”Kiitoksia, tässä rahat. Mutta onkos Soramies missä käynyt lomalla? Jotenkin tuntuu, että te olette aina tässä. Kyllä se loma vaan tekee hyvää ja yleensä on sitten mukava palata kotiin, paitsi tietysti nyt meni kyllä todella huonosti. Vaimoni on varsinkin kovin tyytymätön, se makuuhuoneen seinä haisee kyllä niin pahalta.”

”En harrasta lomia, tässä aidanvieressä on oikein mukava, mihin sitä meikäläinen edes lähtisi?”

”No nyt. Vai ei Soramies pidä lomia? Nyt tehdään niin, että minä teen teille lomapaikkavarauksen ensi viikolle tuonne Toisen Ison Kaupungin rantapaikalle. Olin siellä viime vuonna, hurmaava paikka, hyvää ruokaa, viihdettä, aurinkoa, merta ja lepoa. Olette aluksi vaikka kaksi yötä ja katsotte mitä pidätte. Voitte mainita minun nimeni, saatte hieman lisäetuja.”

Kenkäkauppias sohii puhelintaan ja kiroilee. Mikähän sille nyt tuli? Tuliko sille joku kohtaus?

 ”No, äh, per.. miten tämä? Tuosta... toimi nyt kurja. Nyt tuo ja tuo... eikö, mitä, mitä? Äh, joko? No nyt, eikö?”

”Ei, nyt Kenkäkauppias, ei mitään lomaa minulle kiitos. Ottaa nyt vaan rauhallisesti. Jos hän vaikka istuu tähän, paistaa tuo aurinkokin niin kuumasti.”

Pitäisikö sille jotain apua pyyttää? Ähellys jatkuu, kyllä on paha tauti hänellä, mikähän lääke tuohon auttaisi? Joku ruokaan liittyvää tuo voisi olla?

 ”No nyt, nyt on Soramiehelle lomavaraus. Jos minä laitan paperille nämä tiedot, kun te ette taida olla näitä nettihenkilöitä. Tässä, ensi keskiviikosta perjantaihin, tuossa osoite. Nauttikaa lomasta, minä lähden nyt tähän pulunlitkusavottaan.”

Seison ällistyyneenä lappu kourassa ja sinne hävisi Kenkäkauppias. Voi kurja, miten tässä näin pääsi käymään? Tuolta mieheltä en kyllä osta kenkiä ihan kohta! Olisi se tämäkin saanut olla tapahtumatta, kaikkeen sitä ihminen joutuu.

Illalla kävelin kotiin, jossa Äiti odotti ruoka valmiina, oli lihapullia tomaattikastikeella.

”Nyt se Kenkäkauppias teki minulle pahan kuprun, aluksi melkein pakotti ostamaan uudet kengät. Sain sen väistettyä, mutta nyt minulla on lomahuonevaraus ensi viikolle Toisen Ison Kaupungin rantapaikalla. Enkä keksi millään, miten minä saisin pois sen varauksen.”

”Vai sai Kenkäkauppias myytyä sinulle loman! Hah, on se vaan vikkelä mies, siitäpäs sait. Kyllä on sinun se kärsittävä, me isäsi kanssa yhden loman pidimme ja kyllä ei sen jälkeen tarvinnut toista lomaa pitää, oli se sellainen reissu. Monta päivää hukassa koko mies ja kun lopulta löytyi, oli kaikki rahat menneet ja mies haisi monen sadan metrin päähän. Siitä vaan herra lomalle niin saadaan sekin kiusa pois. Mutta kuka sitä minua täällä loman aikaan auttaa, kuka syö ruuat? En minä yhdelle osaa ruokaa laittaa.”

”Äh, voi kurjuus tätä. Jos minä Lihakauppiaan pyydän tähän sinulle ruokakaveriksi. Laitat sille, kyllä se syö. Jos minä nyt sitten käyn siellä lomapaikassa ja tulen heti takaisin kun saan peruttua sen loman. Kai sen pystyy jotenkin lyhentämään, ei kai sitä ole pakko kokonaan istua?”

Niin tuli seuraava viikko ja piti nyt sitten tehdä tarvittavat järjestelyt. Lihakauppias lupasi hoitaa syömisen ja portille kirjoitin lapun: ”Suljettu loppuviikon. Tulen takaisin kohta.”

Koitti keskiviikkoaamu ja käynnistin Fiatin, pieni pölläys palanutta moottoriöljyä täytti pihamaan. Kolmannen sylinterin öljyrengas näyttäisi hieman vuotavan öljyä. Tietä pitkin ulos kylästä, noustaan pienellä valittavalla vaihteella vuorenrinnettä ylös, moottori parkuen toista rinnettä alas. Jarruja ei uskalla oikein painaa, voi olla, että puoltaa aika tavalla ja päädytään vielä tuonne rotkoon. Sitten tullaan isommalle tielle, hurja kiihdytys ja sinne vaan liikenteen sekaan, kyllä ne väistävät.

Onhan täällä tätä menijää, mihin nämä kaikki nyt ovat menossa? Menisivät toisena aikana, mikä pakko niiden nyt täällä olla, kun minä tässä yritän mennä? Alkaa häämöttää meri, kylläpäs se onkin sininen, ei sitä aina muista tuota väriä. On se vaan hieno.

Nyt tarkkana, tästä oikealle ja seuraavasta vasemmalle. Jossakin tässä sen pitäisi olla...? Ah, tuolla on portti ja kyltti, nyt pitää kysyä.

”Päivää, te taidatte olla tässä Portinvartijana. Mihin tässä voi auton jättää?”

”Hyvää päivää Herra. Oletteko tulossa hotelliin asiakkaaksi?”

”Kyllä, Kenkakauppias sai minut täältä loman ostamaan, on se vaan melkoinen ketku koko mies. Niin, mihin minä tämän auton?”

”Jos ajatte tästä vasemmalle ja sinne viimeiseen riviin, ei sieltä häiritse muita asiakkaita, meidän asiakkailla kun on yleensä nuo autot hieman uudempaa vuosimallia. Mikä tämä on merkkiään ja valmistusvuosi?”

”Fiatti tämä ja isä tämän osti -66, valmistusvuotta en tiedä. Hyvin tällä pääsee. Minäpä ajan tästä parkkiin, lämmöt hieman tuossa moottorissa nousevat. Pitäisi korjata jäähdyntintä, mutta kun ei ole oikein ehtinyt.”

Jätän auton parkkiin ja menen hotellin aulaan, joka on välkettä, hilettä ja marmoria täynnä. No johan, kallis maku on Kenkäkauppiaalla.

Vastaanottotiski löytyy ja sisäänkirjautuminen käynnistyy. Epäillen katsoo Vastaanottohenkilö Soramiestä, ei oikein tuo ulkoasu vakuuta. Mikähän hiippari se tämäkin on? Voi Äiti auta, kaikkea sitä pitää palkkansa eteen hoitaa!

”Päivää, minulla oli varaus nimellä Soramies, pelkkä Soramies. Kenkäkauppias sen sinne jotenkin laittoi.”

”Tervetuloa, täällähän tämä onkin. Kenkäkauppias nuoren rouvansa kanssa onkin meidän vakioasiakkaita.”

”Ai jaa, ei ole Kenkäkauppiaalla nuorta vaimoa, vanhempi on kuin minä... Aaaa, niinpä, niin, onhan niitä nuoria vaimoja.”

”Tässä avaimet, tuosta hissillä ylös. Aamiaista saa tuolla ja meidän mainio ravintola on tästä vasemmalle. Suosittelen sitä iltaruokailuun.”

Kävelyn jälkeen löytyy huone. Oudolta tuntuu olo, kaikki on jotenkin liian hienoa, uutta ja siistiä. Ei oikein uskalla koskea mihinkään, menee jokin vaikka rikki.

Jos sitä vaikka kävisi katselemassa näitä paikkoja, ei tässä huoneessa jaksa olla.

Harhailu vie Soramiehen golfkentän reunalle ja kas, sieltä löytyy kiviaita. Annetaanpa asiantuntijan hieman tarkentaa.

”Tässäpä mukavantuntuinen aita. Hmmm... eipä ole aitoa kiveä tämä, ei ole. Betoniharkkoa on keskellä, päällystetty kylläkin kivennäköisillä laatoilla. Melko hyvin tehty, ehkä olisin nuo reunat tehnyt toisin, pääsee siitä vesi menemään laatan väliin ja kyllä ne laatat irtoaa, aikaa kyllä menee jokunen vuosi. Mutta korkeus tässä on oikea, juuri sopiva olkapäille. Tästä on mukava katsella noita, jotka tuossa nurmikolla kävelevät ja huitovat. Mikähän lie tuonkin tarkoitus?”

Siihen jää Soramies ja nauttii olostaan. Golfkentällä pelaavat huomaavat tarkkailijan ja kun aikaa kuluu, he alkavat hermostua.

”Näätkö tuon ukon, mitä se tuolla kyttää? Meitäkö? On ollut tuossa jo koko kierroksen ajan!”

”Joo, onko sinulla joku perässä? Oletko tehnyt keikkaa viimeaikoina? Jätitkö jonkun viranomaisen muistamatta? Verottaja hoidettu? Perhe kunnossa?”

”Äh, on se mahdollista. Kumman näköinen ukko ja jaksaa vahtia. Voisi olla kyllä Verovirastosta, siellä on tuonnäköisiä. Odotas, käyn juttelemassa Hotellin Johtajan kanssa.”

Aurinko alkaa laskea ja Soramies on saanut päivän tehtyä. On aika mennä syömään.

”Iltaa, täällä kuulemma saa ruokaa.”

”Tervetuloa, meillä on tänään tarjolla erinomainen maistelumenu, tänä iltana äyriäisiä. Sitä voisin suositella herralle.”

”Otetaan sellainen maistelu, kun nyt ollaan meren rannassa. Kotona saan yleensä lihaa, hyvää kylläkin, kun Lihakauppias toimittaa, hänellä on hyvä lihat, mutta muuten hieman hankala mies, aina vaan pitää muurata. Äiti sitä nyt syöttää, joten eiköhän hän pärjää.”

Tarjoilija katsoo Soramiestä pitkään.

”Aha, niin varmasti, äyriäismaistelumenu Teille. Juomaksi?”

”Vettä kiitos.”

Niin alkaa Soramiehelle tulla pieniä, kauniita annoksia. Aika kuluu, mutta Soramiehen nälkä ei oikein hellitä.

”Herra Tarjoilija, minulla olisi kysymys. Milloin sitä ruokaa oikein tulee?”

Ja taas Tarjoilija katsoo Soramiestä pitkään, ehkä jopa hieman pidempään kuin edellisellä kerralla.

”Jaa, Niin, nythän on niin, että olemme menussa jo loppupuolella. Otatteko jälkiruuan kanssa mahdollisesti kahvia?”

”Vai lopussa. Hyväähän tämä on ollut, mutta nyt tehdään niin, että minä otan kaksi näitä menuja lisää ja saa laittaa samalla lautaselle ja tuoda mahdollisimman nopeasti.”

Ravintolasali hiljenee. Tarjoilija katsoo Soramiestä vielä pidempään, ei sano mitään vaan menee keittiöön, josta alkaa kuulua kovaa huutoa ja särkyvien astioiden ääntä.

Menee hetki ja Tarjoilija kiikuttaa pöytään kaksi isoa lautasta, johon on mätetty kasoittain eri ruokia, ei niin kauniisti aseteltuna. Hiljainen ravintolasali odottaa.

”Tässä.”

”No nyt näyttää hyvältä, vettä voi myös tuoda lisää.”

Soramies syö hyvällä ruokahalulla ja maha täyttyy. Kyllä nämä maistelutkin menevät kun niitä hieman säätää.

”Tarjoilija, saisinko laskun.”

”Huoneenne numero?”.

”4528”.

”Kiitos, hyvää illanjatkoa.”

”Niin se lasku?”.

Tarjoilija katsoo taas Soramiestä.

”Huoneenne numero?”.

”4528”.

”Kiitos, hyvää illanjatkoa.”

Soramies katsoo Tarjoilijaa. Aha, no, jos tämä numerolla menee, niin olkoon. On sitä maailmassa numeroita. Tämähän onkin ihan kätevä systeemi. Pitäisiköhän tämä ottaa käyttöön myös sorakaupassa? Ei aina tarvitsisi niiden rahojen kanssa pelata. Pitääkin miettiä tätä.

Soramies siirtyy levolle, sänky nyt on liian pehmeä ja ympärillä äänet häiritsevät unta. On ne hotellin äänet niin erilaisia kun kotitalon.

Aamulla aamiaisen jälkeen Soramies ajattelee käydä katsomassa merta, sitä kun ei aina kotona nää. Mukavana yllätyksenä rannalta löytyy rantabulevardin reunalta kiviaita. Mitä sanoo asiantuntijamme tästä aidasta?

”Hmmm... Hyvässä paikassa tämä aita. Jos kääntyy tänne sisämaahan päin, niin voi katsella näitä kävelykadulla kulkijoita ja merituuli viilentää selkää. Jos taas katselee tuonne merelle päin, niin näkee nämä rannalla olijat. Onhan siellä neitojakin, kas vain. Mutta hiekkakivestä ovat onnettomat tehneet tämän aidan ja ei kestä hiekkakivi merta. Kosteus ja tuuli syö tämän kiven ja sanoisin, että viisi vuotta ja tässä on jo reikiä. Sitten aletaan paikkailemaan ja se vain pahentaa, siitä paikan vierestä alkaa uudestaan. On se vaan jännä tuo vesi ja tuuli miten se syö kiveä.”

Rannalla olijat huomaavat aitaan nojaavan Soramiehen ja alkavat hermostua.

”Näätkö tuon ukon? Tuossa se on jo kytännyt ainakin kaksi tuntia. Onkohan se joku pedofiili tai muu hyypiö?”

”Joo, outo ukko. Välillä kääntyy toiseen suuntaan. Jos se meinaa ottaa panttivangin? Tai jos sillä on joku tauti? Yäk! Minä käyn kertomassa Rantapoliisille.”

Onneksi Soramies oli saanut jo rantaosuuden tehtyä, tiedä miten olisi miehelle käynyt. Pienen päivälevon ja kaffen jälkeen Soramies päätyi hotellin uima-altaan reunalle, sieltä löytyi myös aita, nyt kylläkin metallia. Saisimmeko lausunnon?

”Rautaa, tästä minä en tykkää. Kylmä tai kuuma pinta, riippuu vuodenajasta ja auringosta, jotenkin kova, luonnoton. Tästä puuttuu pintatuntuma, kivessä on sellainen. Kyllähän se tietty rauta kestää, jos muistaa huoltaa. Tämäkin jo tuolta alhaalta ruosteessa, pikku naarmu kun tulee niin siitä se lähtee ruostumaan, on tässä meren rannassa tämä kosteus sellaista. Mutta jos minä tässä vähän aikaa, kiva tässä katsoa tätä uima-allasta, hienosti on tehty betonityö, mukavat pyöreät muodot ja kauniit laatat. Varsinkin tuo yksi mutka on hieno, on siinä saanut mitata laattoja ja sovitella.”

Kohta alkavat uima-altaalla olijat hermostua.

”Mikä ukko se tuolla nojaa tuohon aitaan? Mitä se katsoo? Meitäkö?”

”Ihme ukko, ei se uimaan ole tulossa, selvästi vahtii meitä. Minä käyn sanomassa Hotellin Johtajalle.”

Onneksi Soramies sai päivänsä täyteen ja siirtyi iltaruualle hotellin ravintolaan.

”Iltaa taas, pitäisi saada ruokaa, olisiko mitä tarjolla?”

Tarjoilija huokaa ja katsoo Soramiestä, jotenkin väsyneen oloinen on Tarjoilija.

”Meiltä lähti eilen äyriäiskokki, paras koko saarella, joten tänään ei ole tarjolla muuta kuin lihamaistelumenu. Otatteko sen?”

”Kyllä vain aina liha menee, jotenkin se äyriäismaistelu närästi viime yönä. Liekö ollut liikaa suolaa? Mutta otetaan se lihamaistelu, mutta saa nyt tuoda kerralla kolme sellaista ja saa laittaa myös samoille lautasille niin säästyy aikaa ja tiskejä.”

Kovin hiljaista on ravintolasalissa ja hiljaa on myös Tarjoilija.

”Äh, selvä. Kolme lihamaistelumenua ja isoilla lautasilla. Saisiko olla mitä juomaksi, suosittelisin punaviiniä, meillä on punaviinistä saaren paras valikoima?”

”Viiniä, no kyllähän näin mukavan päivän lopuksi voisi lihan kanssa ottaa pullon punaista. Olisiko teillä sellaista kuin Petrus, sitä olen tässä viimeaikoina juonut ja se ei ole ollenkaan hassumpaa?”

Nyt Tarjoilijan naaman väri väreilee punaisen ja valkoisen välillä, käsi alkaa selvästi täristä. Väkinäistä on Tarjoilijan puhe.

”Köh, krrr... Saimme viime viikolla Ison Kaupungin Viinitoimittajalta laatikon Château Petrus:sta, vuosi -41. Kävisikö se? Se on kyllä aikamoisen kallista, saanen sanoa.”

”Kuullostaa tutulta, otetaan sitä yksi pullo.”

Tärisevin käsin Tarjoilija tuo punaviinipullon pöytään. Ravintolasalissa useita henkilöitä on noussut seisomaan ja muutamat taputtavat. Tarjoilija aukaisee pullon.

”Haluatteko maistaa?”

”En taida, jättäkää vaan siihen, tuttu pullohan tämä. Vai tänne asti sinä hyväkäs jo ehdit!”.

Hyvällä ruokahalulla syö Soramies. Hieman häntä häiritsee muiden tuijotus ja keittiöstä kuuluva melske.

”Tarjoilija, nyt en jaksa enempää. Kiitos, oikein hyvää oli, varsinkin tuo, jossa on tuota vihreää. Viini oli myös ihan hyvää, en jaksa sitä nyt juoda enempää, jos vaikka viette keittiöön, laittavat johonkin ruokaan, äiti tekee aina kotona niin.”

Kaksin käsin tarttuu Tarjoilija viinipulloon ja lähtee kävelemään kohti keittiötä. Kuuluu vain hiljainen jupina: ”Minä saan maistaa Petrusta, minä saan maistaa Petrusta, minä saan maistaa...”.

”Tarjoilija, laskun jos saisin?”.

”Huoneenne numero oli 4528?”.

”Kyllä, sehän se.”

”Kiitos. Tulen muistamaan tämän illan lopun elämääni.”

”Kiitos vaan, mukavaahan tämä. Mutta se lasku?”

”Huoneenne numero oli 4528?”.

”Kyllä.... Aha, se numero. No hyvää iltaa vaan sitten.”

Raukeana Soramies vaipuu uneen, on se vaan liha parempi kuin äyriäiset, jotenkin sopii paremmin ihmiselle kun ihminen on lihaa, ei ole äyriäinen ihminen. Ei ole eviä eikä pyrstöä ihmisellä, eikä niitä lonkeroita. Nyt menee yö jo paremmin, niin se vain ihminen tottuu eri olosuhteisiin.

Koittaa kotiinlähdön aika ja Soramies menee luovuttamaan avaimia.

”Tässä nämä avaimet, kotiin lähden ajelemaan, kyllä se Äiti siellä jo odottaakin. Liekköhän Lihakauppias mitä saanut ruuaksi?”

”Niin...Varmasti. Viihdyittekö? Tässä tämä teidän laskunne?”

”Aa, lasku... numero on 4528”.

”Kyllä, se on teidän huoneen numeronne. Maksatteko miten?”

”4528.”

Vastaanottohenkilö tuijottaa Soramiestä ja Soramies häntä.

”Tässä tämä laskun erittely, 10367,90 euroa. Millä kortilla maksatte?”.

Soramies katsoo paperia. Aha, tämä menikin näin. Jo minä ihmettelinkin sitä numerojuttua, että mikä se oikein oli. Kyllä tästä nyt harmi tuli, miten ihmeessä minä tämän taas hoidan. Nyt ne kohta tietävät tästä kaikki, pitäisi taas osata tehdä.

”Odottakaas vähän, minun pitää käydä tuolla autolla.”

Soramies poistuu aulasta kohti parkkipaikkaa. Vastaanottohenkilö tarttuu puhelimeen.

”Terve Portti, täällä Vastaanotto. Laitatko sen portin kiinni, meillä täällä todennäköinen juoksija.”

Soramies menee autolleen ja aukaisee takakontin, kaivaa sieltä oliiviöljykanisterin, joka on täynnä seteleitä. Ottaa aluksi kolme kourallista ja sitten vielä yhden, aina on hyvä olla yksi varalla, kun ei ole niin tarkka tämä koura. Koko hotelli seuraa Soramiehen paluuta tiskille.

”Minä kun en ole oikein noita kortti-ihmisiä, niin tässä olisi näitä seteleitä, jos siitä laskette.”

”Hyvänen aika... Tämä on nyt todella erikoista. Krrr... köh, ovatko nämä setelit puhtaita?”

”On niissä vähän hiekkaa ja ehkä tuoksuvat oliiviöljyltä. En minä niitä kyllä ole pessyt – voiko noita seteleitä edes pestä? Taitavat mennä pilalle, paperia kun ovat.”

Lopulta setelit on laskettu ja maksut maksettu. Hotellin Johtaja on tullut saattelemaan Soramiestä. Ajatukset Johtajalla käyvät kuumana, on Johtaja ehtinyt muutaman päivän aikana kuulla Soramiehestä jo paljon. Tämä miehen täytyy olla korkealla, on niin erikoinen tuo valeasu. Ääneen Hotellin Johtaja, joka on ihan keskeltä linkussa koko mies, sanoo muikeasti hymyillen:

”Herra Soramies on koska tahaansa erittäin tervetullut meille uudestaan. Tässä teille tälläinen meidän Platinum-korttimme, sen kun näytätte vastaanotossa niin saatte aina meidän parhaan huoneistomme. Mitään varauksia teidän ei koskaan enää tarvitse tehdä, tulette meille silloin kun teille käy, olette aina erittäin tervetullut.”

”Kiitoksia vaan Johtajalle. Nyt sitten sellainen asia, että sovitaanko nyt tässä heti, että minä en ole täällä koskaan ollutkaan? Voisitte oikeastaan poistaan nämä päivät sieltä teidän kirjoista. Minulta jäi tuosta laskusta nämä setelit yli, otatte nyt vaikka ne korvauksena vaivannäöstä.”

”Krr... mutta miten minun kirjanpito, se menee ihan sotkuun? Ja en minä näitä Teidän rahoja voi ottaa!”

”Otatte nyt vaan, ei minulla niille ole oikein mitään käyttöä. Saanpahan purkkiin vähän tyhjää tilaa.”

”Purkkiin? Mihin purkkiin? Hyvänen aika, tämä nyt on todella erikoista. Mutta mitä minä laitan viikkoraportteihin, niihin pitää kirjata...?”

”Laitatte sinne, että vesivahinko ja seinän rakenteen korjausta, on teillä noita korjattavia asioita. Jos vaikka sen uima-altaan aidan muuttaisitte kiviaidaksi, se metalli ei ole hyvä. Sitten voisitte harkita, että noita ruokamenuja voisi hieman säätää, nyt eivät oikein toimi. Kysytte sieltä keittiöstä, minä niille jo kerroin.”

”Niin, tietysti, voisihan sitä noinkin. Jos te välttämättä vaaditte. Minäpä kirjaan nämä ylös ja me teemme muutokset ihan heti. Takaan henkilökohtaisesti, että nämä huomattavat parannukset on tehty kun näemme seuraavan kerran.”

Voi kurjuus, mikä tästä tuli, nyt ei tämä Johtaja malta pitää suutaan kiinni vaan kyllä kertoo kaikille. Taas tulee joku vahtimaan minua, että mikä mies se tämä on. Aina vaan tätä harmia!

Niin lähti Soramies kotimatkalle, pitkä oli ajomatka kotiin, ylämäkeä oli enemmän, se on sitä, kun merenrannasta nousee vuorille.

”Äiti, tässä minä. Toin sinulle tämmöisen kukan, se kasvoi siellä merenrannassa aidan vieressä.”

”No johan on, mitenkähän viihtyy täällä ylhäällä? Laitan tuonne hiekkaan, katsotaan josko vaikka selviää. No, miten se loma nyt meni? Oliko miten kurjaa?”

”Ei se kurjaa ollut. Ehkä vähän kallista ja ruuan kanssa piti tehdä ihmetemppuja. Voitko kuvitella, että ne syö sellaisia pieniä siperröksiä tuntikausia? Mutta minä annoin niille vähän ohjeita, kyllä se siitä paranee. Muutaman mukavan aidan löysin, niitä voisi käydä katsomassa toisenkin kerran. Olisiko mitä ruokaa?”

”Aina on sinulla nälkä! Sinun pitää kyllä mennä käymään Tohtorilla, olet varmasti saanut matoja niistä ulkomaan ruuista! Munakoisopastaa olisi, jos herra lomailijalle kelpaa.”

Nyt on hyvä, iso annos munakoisopastaa, ah se maku ja suutuntuma, parempaa ei ole missään.