Oli tiistai alkusyksystä ja olin aloittamassa uutta päivää.
Pihaan ajaa Siltainsinööri, Allasmiehen sisaren poika.
”Hyvää huommenta. Olenkohan oikeassa paikassa ja oletteko te
mahdollisesti Herra Soramies?”
”Oikeasta paikasta en tiedä, mutta Soramieshän minä. Kyllä
minä Siltainsinöörin tunnen, olette tuossa uima-altaassa monta kertaa ollut
uimassa. Mikäpä tuo hänet käymään; semettiä uima-altaaseen?”
”Ei ole ongelmaa altaassa. Olisi pahempi ongelma ja enoni
Allasmies suositteli Soramiestä, teillä kun on pitkä kokemus näistä
rakennusteknisistä asioista. Ehdittekö lähteä mukaan, tätä ongelmaa ei voi
oikein kunnolla kertoa, se pitää kuulla ihan itse?”
”No johan, pitäisi laittaa tämä oma työmaa kiinni ja jää
päivän tulot saamatta...”
”Jos tehdään niin, että minä annan tämän verran rahaa
Soramiehelle asiantuntijapalkkiona, saan ne kyllä kirjanpidossa hoidettua.
Otatte tämän korvauksena menetetyistä päivän tuloista, käykö näin?”
Oikein mukavan summan tarjosi Siltainsinööri, joten kävihän
se. Tietysti liikenteenvalvontaan tuli taas aukko, mutta minkäs teet, maksava asiakas
on aina oikeassa.
Lähdettiin Siltainsinöörin autolla, oikein mukava auto
insinöörillä. Ajettiin pikkuteitä kunnes tultiin valtatielle, joka yhdistää
isot kaupungit toisiinsa ja jatkettiin sitä pitkin. Kun oli ajettu viitisen
kilometriä, tultiin harjanteelle, josta aukesi hieno näkymä yli laajan laakson.
Tämän laakson yli oli rakennettu ainakin kilometrin mittainen silta, betonia
näytti olevan.
Siltainsinööri pysäytti autonsa ennen siltaa tien viereen,
noustiin autosta ja hän pyysi seuraamaan. Mentiin sillan alle.
”Isäni oli tätä siltaa suunnittelemassa ja tekemässä 70–luvulla.
Nyt jos Soramies tulee tänne, niin hän kyllä huomaa ongelman. Ei kannata
kiinnittää huomiota pilarien
ulkokuoreen, se ei ole se ongelma.”
Sillan alla oli isoja betonisia pilareita, jotka
kannattelivat siltaa, yli kymmenen kappaletta niitä oli. Ulkopinnasta oli
irronut palasia ja betoniraudat sojottivat pinnassa. Kävelin lähimmän pilarin
luokse ja kuulin jotain todella pelottavaa. Kaikki pienet hiuskarvat iholla
nousivat pystyyn, ääni oli jotain sellaista, kuin joku olisi viiltänyt tylpällä
veitsellä koulun luokkahuoneen liitutaulua. Ääni oli toisaalta hyvin matala ja
se sykki ja aaltoili sillalla liikkuvien autojen tahdissa. Kuorma-auto aiheutti
viiltävän parkaisun ääneen ja oli pakko hypätä kaksi askelta taaksepäin. Kyllä
oli pelottava tuo ääni.
”Mikä ihmeen peto tuolla pilarin sisällä on?”
”Petopa hyvinkin, hyvin sanottu Soramies. Kun tätä siltaa
suunniteltiin ja tehtiin, niin siinä tapahtui muutamia virheitä ja tietysti
yhtään ei auttanut se, että itse valu ja betoni tehtiin huonosti ja myös huonoista
materiaaleista, mitä lienevät laittaneet valun sisään. Tuo ääni tulee siitä,
että liikenne liikuttaa siltaa ja pilarin sisällä oleva rauta liikkuu ja
hankautuu toisia rautoja vasten, tietysti välissä on betonin muruja, jotka
käyttäytyvät kuin lasi. Siitä tuo repivä ääni. Olemme tätä seuranneet ja
tilanne pahenee joka vuosi, kyseessähän on yksi saaren valtaväylistä ja tässä
liikennemäärät senkun kasvavat. Nyt on niin, että nämä sillat kuuluvat
tienhoitopiiriini, jonka valvonnan perin isältäni. Jos tämä silta sortuu, minkä
se tulee tekemään jossain lähitulevaisuudessa, minä joudun oikeuteen, vankilaan
ja menetän kaikki perheeni omaisuuden, myös isältä perityn. Soramies tietää
miten monia vuosikymmeniä täällä käydään oikeutta ja millä tavalla. Kaikki
tulee minulta menemään, ihan kaikki. Tämä ääni, se on tullut minulla uniin ja
mennyt syvälle ihon alle! En saa enää hetken rauhaa, voiko Soramies auttaa?”
Ihokarvat pystyssä siirryin vielä hieman kauemmaksi pilarista
ja sen karjunnasta, yläpuolella jyrisi iso rekka-auto siltaa pitkin.
”Onko tässä lähellä mitään ruokapaikkaa? Pitää hieman
miettiä.”
Ajettiin Siltainsinöörin kanssa läheiseen kylään, josta
löytyi pieni ravintola. Oikein mainion liharaviolin ja lampaanliha-annoksen
jälkeen elämä näytti taas hieman paremmalta.
”Mennäänpä nyt takaisin, minulla on muutama ajatus.”
Siellä silta oli vielä pystyssä.
”Voisiko tämän purkaa ja tehdä uuden?”
”Nyt ei Soramies tiedä mistä puhuu. Tämän purkaminen ja
uudelleenrakentaminen maksaisi niin paljon, että sitä rahaa ei tästä maasta
löydy, eikä kyllä muistakaan maista. Nyt pitää muistaa, että näitä samanlaisia
siltoja on täällä 137 kappaletta ja niissä kaikissa on sama vika.”
”No oho, onhan noita. Miten jos tämän panisi kiinni ja
laittaisi kiertotien? Niitähän täällä jo on vaikka kuinka paljon.”
”Kyllä siihen tässä varmaan päädytään, kun yksi näistä
silloista ensin sortuu. Se vain vaikuttaa matka-aikoihin ja osa noista kiertoteistä
kulkee vaikutusvaltaisten henkilöiden kesäasuntojen viereltä. He siitä
hermostuvat ja lähtö tulee minulle työpaikasta. Myös poliitikot pelkäävät, että
heiltä häviää kannatus kun yritykset ja ihmiset hermostuvat huonoihin teihin.
Ei ole kovin hyvä ratkaisu, mutta kai se pakko sitten on.”
”Olisi minulla vielä yksi ratkaisu. Olen melko varma sen toimivuudesta,
mutta sitä pitäisi kokeilla. Siltainsinööri näkee nuo savikkopellot, jotka ovat
tuossa rinteessä ennen tätä siltaa?”
”Niin.... mitä noista pelloista?”
”Nyt ovat syksysateet tulossa eli jos tekisitte näin.
Kuoritte tuosta sillalta tuon asvalttipinnoitteen ensin pois. Sitten laitatte
reunoille kaksi kerrosta hiekkasäkkejä niin, että sillalta ei pääse vesi pois.
Kaivurilla kaivatte tuolta pellolta urat tähän tielle, sitten pelloille paljon
vettä, niin että peltojen savi valuu vellinä tähän sillalle. Saitteko idean?”
”Siis mitä? Silta täyteen savivelliä? Autothan ovat
sivuikkunoita myöten ravassa ja minä tulen saamaan hurjat haukut ja varmat potkut.
Mitä ihmettä Soramies oikein tarkoittaa? Hupsujako hän puhuu?!”
”Tämä on melko vanha tarina. Se oli silloin kun roomalaiset
rakensivat omia teitään ja siltojaan, ei heillä ollut betonia eikä rautoja,
kiveä vain. Mutta he keksivät, että kun kivien väliin kaatoi savivelliä ja
antoi sen kuivaa ja kovetttua niin silloista tuli tukevia. Hieno savi menee
joka paikkaan ja sitoo rakenteen. Olisin sitä mieltä, että kannattaisi
kokeilla. Savea voi lisäksi ajaa sillalle kuorma-autolla, mutta pitää olla
tarkkana, ei saa olla mitään isoja kappaleita savea. Kaikki pitää olla hienoa
hiesua tai isot tukkivat halkeamat, joita pitkin savivelli valuu rakenteisiin.
Jos sellaisen pari viikkoa antaisi liikenteen survoa savivelliä ja sitten
sillan putsaus ja uusi vedenpitävä kansi päälle. Kuukauden antaisi sitten kuivua,
ehkä kaksi olisi jopa parempi kuivumisaika.”
Siltainsinööri istui sillan penkalle, Soramies siihen viereen.
Istuivat hiljaa, liikenne jyrisi ohi. Eivät tienneet tavan kulkijat mistä
menivät ja mitä miettivät miehet. Jos olisivat tienneet, niin eivät olisi siinä
sillalla kulkeneet. On se vaan hyvä, että ei tavallinen ihminen näistä tiedä
mitään, voisi tulla muuten melkoinen kapina.
Kului monta hetkeä, mutta lopulta Siltainsinööri nousi ja
kätteli Soramiestä, ei sanonut mitään vaan noustiin autoon ja ajettiin takaisin
Soramiehen kylään.
”Olen miettinyt Soramiehen ehdotusta ja kyllä me nyt
kokeilemme, on se sellainen ajatus. Palaan parin kuukauden päästä, käydään sitten
yhdessä katsomassa miten kävi.”
Soramies käveli portilleen, otti lukon pois ja aukaisi
portit. No, sain päiväruuan ja onhan sitä vielä aikaa odotella asiakkaita,
mikäpä tässä aidan vieressä, ei tuule edes kovasti.
Kului kaksi kuukautta ja jopa valtakunnan uutisissa oli
monena päivä uutisia etelän huonoista tieolosuhteista, erikseen mainittiin
likaantuneet autot eräällä sillalla. Jopa eräs merkittävä henkilö oli liannut
kenkänsä kyseisellä sillalla, kun oli pysähtynyt ihmettelemään savivellisiltaa.
Siltainsinööriä haukuttiin kaikissa lehdissä ja hän sai lisänimen
Kuravellimies.
Soramies oli palannut päivittäiseen rutiiniinsa ja vietti
iltapäiväänsä aidallaan, aurinko lämmitti mukavasti ja mahassa oli erinomainen
annos sienipastaa, äiti se osaa tehdä sienipastan paremmin kuin kukaan.
”Kas, mitä Siltainsinööri? Vieläkö on silta pystyssä?”
”Siellä se oli vielä eilen. Nyt on kurahoito tehty ja
voisimme lähteä katsomaan miten kävi. Jos tämä ei auta, niin onko Soramiehellä
muita ajatuksia? On se tämäkin ajatus ollut kyllä melkoinen, sillä olen saanut
niskaani niin paljon kuraa tästä vellihoidosta, että en toista kyllä ottaisi.”
”Noo, olen minä sitä tässä miettinyt ja on minulla pari
muutakin ajatusta, mutta käydään nyt ensin katsomassa miten tämän kanssa kävi.”
Ajettiin sillalle ja siellä se oli, mutta nyt se oli puhdas
ja päällä uusi asvaltti. Siltainsinööri huusi työmiehille, että puomit saa nyt
ottaa pois ja päästää liikenteen kulkemaan sillalle. Katseltiin kun liikenne
alkoi kulkea. Oli aika mennä sillan alle ja kohdata pilari, hieman näytti
jännittävän molempia, Siltainsinöörillä toinen käsi tärisi selvästi.
Laskeutuivat miehet sillan alle ja lähestyivät pilaria.
”No heh, jopa on peto hiljentynyt. Mitäpä sanoo
Siltainsinööri?”
Siltainsinööri ei sanonut mitään vaan alkoi itkeä tyrskivää
itkua, räkä valui pitkin poskea. Mikä sille nyt tuli? Hyppäsikö se peto tuohon
insinööriin?
”Anteeksi, on ollut aika kovia paineita tämän sillan kanssa,
oli se savivellihommakin vielä lisänä. Kyllä tämä kohta tästä rauhoittuu.”
”Siltainsinööri ottaa ihan rauhassa, ne on nuo
insinöörihommat joskus aika raskaita, ei sitä muut arvaa.”
Insinöörin tyrskintä alkoi hiljalleen rauhoittua ja naaman
väri palasi normaaliksi.
”Kertakaikkiaan ihme juttu! Nyt se ei pidä mitään ääntä!
Miten voin kiittää Soramiestä?”
”Mitäpä näistä, teette nyt vaan kaikille silloille saman savihoidon
niin ei kukaan loukkaa itseään. Jos vaikka käydään siellä ravintolassa
syömässä, siellä oli oikein mukavaa ruokaa.”
”Käydään, mutta kyllä minä hommaan Soramiehelle jotakin
tästä, oli tämä sen verran iso juttu.”
Aika kului, meni vuosi, tuli seuraava vuosi. Tuli maanantai
ja Postimies.
”Tässä olisi Soramiehelle tämmöinen virallinen kirje
valtionhallinnolta, pitäisi ihan kuitata tähän, että on vastaanottanut. Onko
Soramies joutunut ongelmiin?”
”Ainahan tätä ongelmaa on, Postimies ei kyllä arvaa miten
paljon, mutta tuskinpa tässä mitään sellaista on. Ehkä en ole osannut jotain
lomaketta täyttää ja lähettää. Kiitokset Postimiehelle, minä ihan itse tämän
kyllä aukaisen ja luen, ei ole julkiseen jakeluun tämä.”
Illalla Soramies aukaisee kirjeen huonessaan. Sen on
lähettänyt Ordine della Stella della Solidarietà Italian pääsihteeri (suomeksi Italian
Solidaarisuuden Tähden ritarikunta) ja kirjeessä kerrotaan, että Soramiehelle
on myönnetty ritarin arvonimi ja ansioristi miekkojen kera (https://www.quirinale.it/page/stellasolid).
Tuli joulu ja taas Soramies ajoi Aasia joulukulkueessa uusi
Maria kyydissä.
”Aasi, uljas ratsuni, tässä ritari Soramies. Lähdemmekö
yhdessä pelastamaan joulun? On se vaan sinulla tuo elämä mukavaa. Katso,
minulle antoivat tämmöisen tähden, laitan sen tähän sinun kaulaan. Tätä älä
syö, se on metallia. Jos onneton syöt, niin tulee sinulle suoleen reikä ja
kuolet hyvä elukka. Nyt on sinulla joulukoriste ja tästä saat
käynnistysporkkanan, niin päästään liikkeelle.”
Kohtuullisesti meni Aasin jouluajo, paljon ei tullut mutkia.
Liekkö ritarius auttanut?
Soramies palasi kotiinsa ja pudotti mitallin
oliiviöljyastiaan, samaan missä säilytti rahojaan. Sinne hautautui mitalli setelien
joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti