On aamu ja menen keittiöön aamupalalle. Mutta ei ole
aamupalaa, ei kerrassa mitään pöydässä, vaan Äiti seisoo keittiössä takki
päällä ja matkalaukku lattialla vieressä.
”Huomenta Äiti. Missä minun aamupalani on ja miksi sinulla on
takki päällä?”
”Nyt on niin, että herra saa laittaa tästä eteenpäin
aamupalansa ja kaikki muutkin palansa aivan itse. Minulle tuli nyt mitta
täyteen. Yli viisikymmentä vuotta, joka jumalan herran aamu, pyhät ja arjet
olen laittanut ruokaa, siivonnut ja pyykännyt. Kuka on kantanut ruuan kaupasta,
kysyn vaan? Ei se itsekseen ole sieltä tullut, niin eivät nämä ihmeet tapahdu.
Meidän suvussa kun osataan laskea niin se yli viisikymmentä vuotta tarkoittaa
sellaista 18327:ää aamupalaa, ensin isällesi ja sitten sinulle. Nyt ei tänä
aamuna enää tullut sitä seuraavaa.
Ja minä kun niin toivoin, että sinä olisit tuonut minulle
tähän avun, vaikka tuon naapurin tytön olisit puhunut, mutta kun ei, tuommoinen
vätys. Mies seisoa tollottaa kaiket päivät tien vieressä, aina vaatteet
hiekassa ja sementissä. Kaiken muun olisi voinut vielä kestää, mutta ne aasin
hajut monta kertaa vuodessa, voi rutto miten ne sinun kamppeet haisevat aina
sen aasikauden jälkeen. Olen niitä pessyt vaikka miten monta kertaa ja aina
vaan haisevat.
Mutta tämä oli nyt tässä. Minä lähden Siskoni luokse, häneltä
poistui mies viime kuussa ja olemme jo sopineet miten jaamme kotityöt ja elämisen.
Voi soittaa, mutta käymään ei tarvitse tulla.”
”Ei… ei, Äiti ei nyt noin lähde. Minä laitan tässä kahvit ja
jutellaan. Jos minä hommaan tähän siivousapua, on minulla säästöjä, Äiti ei nyt
tiedä. Istutaan alas ja otetaan takki pois.”
”Vai säästöjä. Eipä ole näkynyt. Herra pitää vaan säästönsä,
voi olla että tarvitsee niitä. Ne ovat nuo valmisruuat aika kalliita. Mutta
minä lähden nyt, Enosi lupasi viedä bussiasemalle, onkin jo tuossa ulkona
odottamassa. Koetahan kasvaa aikuiseksi, poikani.”
Niin lähti minulta Äiti, ovi vain kolahti ja eteisen seinältä
tippui rappausta lattialle. Istuin pöydän ääreen, kovin oli kylmä keittiössä.
Mitähän taivaan tähden sitä nyt pitää tehdä? Mistä tässä pitäisi aloittaa? Oli
kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Niin, jos keittäisi vaikka sen kahvin ensin.
Jotain oli pakko tehdä. Kävin keittiön kaapit läpi ja
listasin ruokatarvikkeet. Kyllä näillä vähän aikaa eläisi, mutta kai tässä on
pakko lähteä käymään kaupassa. Siispä kauppaan, mutta mitä sieltä ostetaan?
”Kas Soramies, eipä ole sinua näkynyt kaupassa, Äitisi on
teillä ostokset hoitanut, ei kai vaan ole tullut sairaaksi?”
”Päivää vaan Kauppiaalle. Ei ole Äiti sairaana, meni Siskonsa
luokse ja minä tässä nyt teen nämä ostokset.”
Seison kaupan hyllyjen välissä ja ihmettelen. Taivas tätä
tavaran määrää! Tätäkin ruoka-ainetta vaikka minkä merkkistä ja mallista, monta
hyllymetriä. Mistä näistä tietää mikä näistä on hyvä ja syötävää? Pitäisikö
soittaa Äitille, jos olisi vaikka jo lauhtunut? Ei, kyllä oli niin äkäinen,
että ei vielä, kyllä tähän pitää löytää joku toinen ratkaisu. Jos minä rupean
tähän hyllyn päähän ja vähän seuraan, että mitä ne nämä muut ostavat.
Niinpä aloitin tarkkailun ja tein rekisteriä muistiini.
Kauppias kävi kyllä minua aina välillä katsomassa, kovin kummasti katsoi. Ahaa,
siis tuota ostavat tuosta ja tuota tuosta toisesta. Otetaan niitä.
”No saihan se Soramies ostoksensa tehtyä, taisi olla jotenkin
vaikeaa?”
”Se on aina tämä uuden alku sellaista..., vai oliko se nyt
lopun alku niin vaikeaa. Kun ei oikein tiedä vielä.”
”Niin, hieman erikoisia tuotteitahan Soramies otti, jos saan
sanoa. Mitäpä aikoo hän näistä tehdä?”
”Ihan vaan ruokaa, mitäpä sitä muuta.”
”Hmm… lattiavahaa, valkaisuainetta ja pastaa? Ehkä ei nyt
noista kaikista, jos saan suositella, niin tätä kun laitat tuon pastan kanssa
niin hyvää tulee.”
Yritin minä sitä illalla laittaa, mutta ei se oikein
onnistunut, oli kovin palaneen makuista. Varmaan olisi pitänyt jotenkin
sekoittaa ja olisiko siihen pitänyt lisätä jotain? Kun ei oikein saa selvää
näistä ohjeista. Pakko tässä on yrittää jotenkin muuten, jospa sitä kysyisi
Enolta.
”Terve Eno, olisi vähän asiaa kun se Äiti lähti.”
”Istu alas. Niinhän se lähti ja kyllä minä arvasin, että nyt
muuttuu sinulla elämä. En kovasti voi sinua auttaa, kun minulla on oman Vaimoni
kanssa vähän sama tilanne menossa, ihan viivalla ollaan, että hän lopettaa
minulta palvelut. Kaikesta olen melkein jo luopunut, tämä päivystyskin on kohta
loppumassa, pitää mennä kohta tekemään pyykit. Voi tätä kurjuutta mihin tässä
ollaan vajoamassa! Mutta kysy, ehkä voin jotain sanoa.”
”Onko mitään ratkaisua? En ketään vierasta halua talooni
ottaa ja en minä naimisiin ala, mistä sitä ketään tähän hätään löytäisi ja on
tuota ikääkin jo, en varmaan enää ole oikein käypäinen?”
”Siinä se ratkaisu ehkä on. Tämä kylä on täynnä leskiä,
joilta mies mennyt kun ovat rouvat syöttäneet ne rasvaisella ruualla hautaan.
Mutta se on kuule monen vuoden rupeama etsiä sopiva, joka ei vie sinua sinne
hautaan. Rahaakin pitäisi olla, mutta ei liikaa ja ulkonäköä pitäisi taas
korjata, on tuo näkö sen Kirjaston Neiti tapauksen jälkeen taas rapistunut, vai
mitä?”
Ӏh, se nyt oli sellainen lihajuttu. Kovin kuulostaa
vaikealta, eikö olisi mitään nopeampaa ratkaisua?”
”No… jotkut ovat ostaneet sellaisia ulkomaalaisia kotiavuksi,
mutta silloin pitäisi osata kieliä. Ovat kyllä edullisia pitkän päälle, mutta
niissä voi olla sellaisia vikoja, että eivät viihdy ja alkavat oikutella.
Tietty voisi tehdä sellaisen harjoitteen, minulla on näitä yhteyksiä, laitanko
tilaukseen?”
”Kiitos Eno, ei laiteta vielä, minun pitää tätä miettiä.”
Menin kotiin ja istuin keittiön pöydän ääreen. Talo oli
hiljainen ja lattia kylmä, kiveä kun on. Taivas tätä elämää, miksi kaikki on
aina niin vaikeaa? Mitä minä nyt teen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti