17 Lopun alku

On aamu ja menen keittiöön aamupalalle. Mutta ei ole aamupalaa, ei kerrassa mitään pöydässä, vaan Äiti seisoo keittiössä takki päällä ja matkalaukku lattialla vieressä.

”Huomenta Äiti. Missä minun aamupalani on ja miksi sinulla on takki päällä?”

”Nyt on niin, että herra saa laittaa tästä eteenpäin aamupalansa ja kaikki muutkin palansa aivan itse. Minulle tuli nyt mitta täyteen. Yli viisikymmentä vuotta, joka jumalan herran aamu, pyhät ja arjet olen laittanut ruokaa, siivonnut ja pyykännyt. Kuka on kantanut ruuan kaupasta, kysyn vaan? Ei se itsekseen ole sieltä tullut, niin eivät nämä ihmeet tapahdu. Meidän suvussa kun osataan laskea niin se yli viisikymmentä vuotta tarkoittaa sellaista 18327:ää aamupalaa, ensin isällesi ja sitten sinulle. Nyt ei tänä aamuna enää tullut sitä seuraavaa.

Ja minä kun niin toivoin, että sinä olisit tuonut minulle tähän avun, vaikka tuon naapurin tytön olisit puhunut, mutta kun ei, tuommoinen vätys. Mies seisoa tollottaa kaiket päivät tien vieressä, aina vaatteet hiekassa ja sementissä. Kaiken muun olisi voinut vielä kestää, mutta ne aasin hajut monta kertaa vuodessa, voi rutto miten ne sinun kamppeet haisevat aina sen aasikauden jälkeen. Olen niitä pessyt vaikka miten monta kertaa ja aina vaan haisevat.

Mutta tämä oli nyt tässä. Minä lähden Siskoni luokse, häneltä poistui mies viime kuussa ja olemme jo sopineet miten jaamme kotityöt ja elämisen. Voi soittaa, mutta käymään ei tarvitse tulla.”

”Ei… ei, Äiti ei nyt noin lähde. Minä laitan tässä kahvit ja jutellaan. Jos minä hommaan tähän siivousapua, on minulla säästöjä, Äiti ei nyt tiedä. Istutaan alas ja otetaan takki pois.”

”Vai säästöjä. Eipä ole näkynyt. Herra pitää vaan säästönsä, voi olla että tarvitsee niitä. Ne ovat nuo valmisruuat aika kalliita. Mutta minä lähden nyt, Enosi lupasi viedä bussiasemalle, onkin jo tuossa ulkona odottamassa. Koetahan kasvaa aikuiseksi, poikani.”

Niin lähti minulta Äiti, ovi vain kolahti ja eteisen seinältä tippui rappausta lattialle. Istuin pöydän ääreen, kovin oli kylmä keittiössä. Mitähän taivaan tähden sitä nyt pitää tehdä? Mistä tässä pitäisi aloittaa? Oli kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Niin, jos keittäisi vaikka sen kahvin ensin.

Jotain oli pakko tehdä. Kävin keittiön kaapit läpi ja listasin ruokatarvikkeet. Kyllä näillä vähän aikaa eläisi, mutta kai tässä on pakko lähteä käymään kaupassa. Siispä kauppaan, mutta mitä sieltä ostetaan?

”Kas Soramies, eipä ole sinua näkynyt kaupassa, Äitisi on teillä ostokset hoitanut, ei kai vaan ole tullut sairaaksi?”

”Päivää vaan Kauppiaalle. Ei ole Äiti sairaana, meni Siskonsa luokse ja minä tässä nyt teen nämä ostokset.”

Seison kaupan hyllyjen välissä ja ihmettelen. Taivas tätä tavaran määrää! Tätäkin ruoka-ainetta vaikka minkä merkkistä ja mallista, monta hyllymetriä. Mistä näistä tietää mikä näistä on hyvä ja syötävää? Pitäisikö soittaa Äitille, jos olisi vaikka jo lauhtunut? Ei, kyllä oli niin äkäinen, että ei vielä, kyllä tähän pitää löytää joku toinen ratkaisu. Jos minä rupean tähän hyllyn päähän ja vähän seuraan, että mitä ne nämä muut ostavat.

Niinpä aloitin tarkkailun ja tein rekisteriä muistiini. Kauppias kävi kyllä minua aina välillä katsomassa, kovin kummasti katsoi. Ahaa, siis tuota ostavat tuosta ja tuota tuosta toisesta. Otetaan niitä.

”No saihan se Soramies ostoksensa tehtyä, taisi olla jotenkin vaikeaa?”

”Se on aina tämä uuden alku sellaista..., vai oliko se nyt lopun alku niin vaikeaa. Kun ei oikein tiedä vielä.”

”Niin, hieman erikoisia tuotteitahan Soramies otti, jos saan sanoa. Mitäpä aikoo hän näistä tehdä?”

”Ihan vaan ruokaa, mitäpä sitä muuta.”

”Hmm… lattiavahaa, valkaisuainetta ja pastaa? Ehkä ei nyt noista kaikista, jos saan suositella, niin tätä kun laitat tuon pastan kanssa niin hyvää tulee.”

Yritin minä sitä illalla laittaa, mutta ei se oikein onnistunut, oli kovin palaneen makuista. Varmaan olisi pitänyt jotenkin sekoittaa ja olisiko siihen pitänyt lisätä jotain? Kun ei oikein saa selvää näistä ohjeista. Pakko tässä on yrittää jotenkin muuten, jospa sitä kysyisi Enolta.

”Terve Eno, olisi vähän asiaa kun se Äiti lähti.”

”Istu alas. Niinhän se lähti ja kyllä minä arvasin, että nyt muuttuu sinulla elämä. En kovasti voi sinua auttaa, kun minulla on oman Vaimoni kanssa vähän sama tilanne menossa, ihan viivalla ollaan, että hän lopettaa minulta palvelut. Kaikesta olen melkein jo luopunut, tämä päivystyskin on kohta loppumassa, pitää mennä kohta tekemään pyykit. Voi tätä kurjuutta mihin tässä ollaan vajoamassa! Mutta kysy, ehkä voin jotain sanoa.”

”Onko mitään ratkaisua? En ketään vierasta halua talooni ottaa ja en minä naimisiin ala, mistä sitä ketään tähän hätään löytäisi ja on tuota ikääkin jo, en varmaan enää ole oikein käypäinen?”

”Siinä se ratkaisu ehkä on. Tämä kylä on täynnä leskiä, joilta mies mennyt kun ovat rouvat syöttäneet ne rasvaisella ruualla hautaan. Mutta se on kuule monen vuoden rupeama etsiä sopiva, joka ei vie sinua sinne hautaan. Rahaakin pitäisi olla, mutta ei liikaa ja ulkonäköä pitäisi taas korjata, on tuo näkö sen Kirjaston Neiti tapauksen jälkeen taas rapistunut, vai mitä?”

”Äh, se nyt oli sellainen lihajuttu. Kovin kuulostaa vaikealta, eikö olisi mitään nopeampaa ratkaisua?”

”No… jotkut ovat ostaneet sellaisia ulkomaalaisia kotiavuksi, mutta silloin pitäisi osata kieliä. Ovat kyllä edullisia pitkän päälle, mutta niissä voi olla sellaisia vikoja, että eivät viihdy ja alkavat oikutella. Tietty voisi tehdä sellaisen harjoitteen, minulla on näitä yhteyksiä, laitanko tilaukseen?”

”Kiitos Eno, ei laiteta vielä, minun pitää tätä miettiä.”

Menin kotiin ja istuin keittiön pöydän ääreen. Talo oli hiljainen ja lattia kylmä, kiveä kun on. Taivas tätä elämää, miksi kaikki on aina niin vaikeaa? Mitä minä nyt teen?

16 Yö

On yö ja en saa oikein unta. Vanha talo natisee ja napsuu. Kissakin liikkuu ja pitää pientä ääntä, on varmaan taas hiiriä sisällä, toivottavasti saa Kissa ne kiinni. Olisi edes se Aasi. Voisi sille jutella ja sitä rapsutella. Laittaisi sille vaikka sellaiset uudet valjaat, sellaiset vihreät.

Ajattelen kaikkea tapahtumia mitä tässä on ollut ja missä tilanteessa itse olen. Rekisteriämme, muurauksia, rahaa, Enoa ja Äitiä. On näitä paljon, miten näitä voikin olla näin paljon? Miten sitä ihminen muistaakin kaikki, eikö voisi edes osan unohtaa?

Jos lähtisin täältä pois, menisin vaikka pohjoiseen. Mutta mitä minä siellä tekisin? En tunne sieltä ketään, kaikki jotka sinne oikeasti ovat menneet, ovat kadonneet ja heistä ei koskaan kuulu enää mitään. Toisaalta myös ne, ketkä eivät ole menneet pohjoiseen vaikka näin luullaan, ovat kadonneet, eikä heistäkään koskaan kuulu mitään. Ovat jossain betonin täytteenä tai meren pohjassa, osa voi olla noissa järvissäkin. Moni ei tiedä miten monta järveä meillä on tässä lähellä, kyllä sinne monta mahtuu ja kyllä sinne monta on mahtunutkin, iso luku sekin.

Mutta ei sieltä pohjoisesta varmaankaan löytyisi paikkaa, missä voisi myydä rakennustarvikkeita. En minä toiselle ala hommiin, on sen verran tuota kokemusta tullut vaikka mistä. Voisihan sitä tietysti jonkun paikan ostaa, mutta miten sen nyt tekisi, kun nämä minun rahat eivät oikein ole olemassa? Ei taitaisi seteleillä ostaminen oikein onnistua, on ne vaan nuo pankit niin hankalia. Kohta on joku viranomainen kyselemässä, että mistä se tämä seteli tuli. Ei kelpaa niille jos sanoo, että oliiviöljypurkista otin.

Rantapaikkaakin olen miettinyt, mutta siellä tuulee ja en minä jaksa merta kovin kauan katsoa, sitä kun ei pysty laskemaan. Kerran olin rannalla ja laskin aaltoja, joka tulivat rantaan. Oli niissä erilaisia aaltoja, mutta kovin tylsää se oli verrattuna tähän meidän liikenteenseurantaan, tässä on tuota vaihtelua niin mukavasti. Se jatkuva tuulen ja aaltojen kohina myös jotenkin turruttaa, ei ole hyvä korville eikä päälle. Ja on tuota hiekkaa kyllä nähty riittävästi yhden elämän edestä.

Sitten olisi tämä minun Äiti. Mitä minä hänelle tekisin jos johonkin lähtisin, yksin en voisi häntä jättää, hyvää ihmistä? Tietysti tuossa kylän laidassa on tuo Pastorin johtama vanhuskoti, mutta Enon mukaan siellä on koko ajan liian vähän porukkaa töissä, näin meidän liikenteenseuranta näyttää. Monena yönä siellä ei ole ketään, keskenään nukkuvat vanhat ja näkevät varmaan vanhojen unia. Myös Eno sanoi, että kovin paljon sinne menee Apteekista unilääkettä noin pienelle porukalle vanhoja, oli Eno seurannut tätä liikennettä kuukauden ihan erikseen, kun sukulaiset olivat Enoa sinne Pastorin vanhuskotiin työntämässä. En minä Äitiä sinne, yksin vieraiden joukkoon ja lääkettä syömään. Hyvä uni tässä meidän talossa tulee kun on saanut tukevan iltaruuan alle.

Sitten on tämä ruokapuoli. Äidin ruoka on se mitä minä syön, tomaatit Enolta ja liha Lihakauppiaalta. Tietysti tulee aika, jolloin Äiti ei enää pysty minulle ruokaa laittamaan, kyllä minä sen jo nyt tunnistan ja se onkin sitten hyvin paha juttu se päivä. Minä kun olen päivät aidan vieressä hommissa ja en koskaan ehdi kauppaan, sunnuntaina kun kylän kaupat eivät ole auki. Pitäisi saada joku joka käy kaupassa, mistähän sen saisi?

Äiti myös siivoaa ja huoltaa meidän vaatteet. Miten taivaan nimeen minä nämä hoidan kun Äitiä ei enää jaksa? On meillä tuo pesukone, kyllä minä sen nappulat ymmärrän, mutta taivas niitä pesuaineita! Niitä on ainakin viittäsataa eri sorttia, tiettyä värivaatteille, toista toisille ja kolmatta muille. Sitten on lattialle eri purkkia, pöydälle omansa, kylpyhuoneelle ainakin viittä erilaista eri paikkoihin. Kuvitella, ikkunoille on omansa. Onneksi laitoin kalterit ikkunoihin.

En saa unta. Kaikki pyörii ja pulpahtelee mieleen. Pitäisi varmaan ottaa Tohtorin määräämä unilääke, mutta kun se lääke näyttää niin pahoja kuvia, ette kyllä arvaa miten pahoja. Myös pillerin jälkeen aamulla on ihan turtana koko pää ja ei tule liikenteenseurannasta mitään.

Olen teille näitä minun tarinoita muutaman tässä kertonut, mutta en kovin pahoja. Oikeista pahoista tulee sellainen levoton olo, jotenkin alkaa ohimossa jyskyttämään ja pitää ottaa niitä Tohtorin verenpainelääkkeitä. Auttavat kyllä hyvin, hyvät lääkkeet on Tohtorilla. On onneksi näitä mukaviakin tarinoita mitä kertoa ja ei vain niitä pahoja. On se ihme miten televisiossa vaan jaksavat aina niitä pahoja kertoa ja ne vaan kiinnostaa ihmisiä enemmän. Mikä lie ihmisissä vikana kun paha kiinnostaa? Hyvistä asioista saisivat enemmän kertoa ja ruokaohjelmat on minusta mukavia, varsinkin jos vielä syövät sitä valmista ruokaa. Näkee siinä, että onnistuiko miten se ruoka. Mutta niistä ruokakilpailuista en pidä ollenkaan, missä pitää tehdä ruokaa hosumalla, vähällä ajalla. Kyllä vaan kun Äiti laittaa ruokaa, niin ei siinä hosuta, kyllä on hyvää ja tulee mukava mieli minulle kun sitä saan syödä. Ei tarvita pisteitä laskea, eikä aika lopu kesken, eikä ruokakaan. Osaa se vaan Äiti tehdä mukavia ruokia, ihan tässä melkein nälkä tuli.

Isästäni en ole teille kertonut mitään ja parempi niin. Paksun kirjan verran olisi niitä Isän tarinoita, mutta kovin ovat pahoja, osaa ei oikein uskalla edes muistella. Jos mietitte miksi me tässä Äidin kanssa kahdestaan ollaan, niin Isän perujahan se. Eno järjesti tämän meidän asumisen, kun Isän kappaleet oli saatu kasattua Pastorille siunattavaksi. No nyt se tuli tämäkin mieleen, olisi saanut olla tulematta.

Enosta voisi myös sellaisen betoniharkon paksuuden verran tarinoita kertoa, mutta mitenhän mahtaisi minulle käydä, kun ette te kuitenkaan malta olla hiljaa. Enon tarinat on enemmän noita rahan ja tavaran kanssa puljaamista ja eivät ole niin pahoja. Vaikka on niidenkin seurauksena tullut vaikka mitä harmia. Mutta ehkä jätän nämäkin teiltä pois, niin saatte te edes vähän unta. Parempi nämä on vain minun hautoa, mitä näillä muita kiusaamaan.

On se niin hassua, että kylän kesävieraat kuvittelevat, että tämä meidän pieni kylämme on tylsä ja hiljainen. Minä yksi näistä pakollisista nähtävyyksistä, tämmöinen Soramies, joka seisoo aina aidan vieressä ja heilauttaa kättä kun he ajavat siitä autollaan ohi. Eivät tiedä mistään mitään, sanon minä.

15 Silta

Oli tiistai alkusyksystä ja olin aloittamassa uutta päivää. Pihaan ajaa Siltainsinööri, Allasmiehen sisaren poika.

”Hyvää huommenta. Olenkohan oikeassa paikassa ja oletteko te mahdollisesti Herra Soramies?”

”Oikeasta paikasta en tiedä, mutta Soramieshän minä. Kyllä minä Siltainsinöörin tunnen, olette tuossa uima-altaassa monta kertaa ollut uimassa. Mikäpä tuo hänet käymään; semettiä uima-altaaseen?”

”Ei ole ongelmaa altaassa. Olisi pahempi ongelma ja enoni Allasmies suositteli Soramiestä, teillä kun on pitkä kokemus näistä rakennusteknisistä asioista. Ehdittekö lähteä mukaan, tätä ongelmaa ei voi oikein kunnolla kertoa, se pitää kuulla ihan itse?”

”No johan, pitäisi laittaa tämä oma työmaa kiinni ja jää päivän tulot saamatta...”

”Jos tehdään niin, että minä annan tämän verran rahaa Soramiehelle asiantuntijapalkkiona, saan ne kyllä kirjanpidossa hoidettua. Otatte tämän korvauksena menetetyistä päivän tuloista, käykö näin?”

Oikein mukavan summan tarjosi Siltainsinööri, joten kävihän se. Tietysti liikenteenvalvontaan tuli taas aukko, mutta minkäs teet, maksava asiakas on aina oikeassa.

Lähdettiin Siltainsinöörin autolla, oikein mukava auto insinöörillä. Ajettiin pikkuteitä kunnes tultiin valtatielle, joka yhdistää isot kaupungit toisiinsa ja jatkettiin sitä pitkin. Kun oli ajettu viitisen kilometriä, tultiin harjanteelle, josta aukesi hieno näkymä yli laajan laakson. Tämän laakson yli oli rakennettu ainakin kilometrin mittainen silta, betonia näytti olevan.

Siltainsinööri pysäytti autonsa ennen siltaa tien viereen, noustiin autosta ja hän pyysi seuraamaan. Mentiin sillan alle.

”Isäni oli tätä siltaa suunnittelemassa ja tekemässä 70–luvulla. Nyt jos Soramies tulee tänne, niin hän kyllä huomaa ongelman. Ei kannata kiinnittää huomiota pilarien  ulkokuoreen, se ei ole se ongelma.”

Sillan alla oli isoja betonisia pilareita, jotka kannattelivat siltaa, yli kymmenen kappaletta niitä oli. Ulkopinnasta oli irronut palasia ja betoniraudat sojottivat pinnassa. Kävelin lähimmän pilarin luokse ja kuulin jotain todella pelottavaa. Kaikki pienet hiuskarvat iholla nousivat pystyyn, ääni oli jotain sellaista, kuin joku olisi viiltänyt tylpällä veitsellä koulun luokkahuoneen liitutaulua. Ääni oli toisaalta hyvin matala ja se sykki ja aaltoili sillalla liikkuvien autojen tahdissa. Kuorma-auto aiheutti viiltävän parkaisun ääneen ja oli pakko hypätä kaksi askelta taaksepäin. Kyllä oli pelottava tuo ääni.

”Mikä ihmeen peto tuolla pilarin sisällä on?”

”Petopa hyvinkin, hyvin sanottu Soramies. Kun tätä siltaa suunniteltiin ja tehtiin, niin siinä tapahtui muutamia virheitä ja tietysti yhtään ei auttanut se, että itse valu ja betoni tehtiin huonosti ja myös huonoista materiaaleista, mitä lienevät laittaneet valun sisään. Tuo ääni tulee siitä, että liikenne liikuttaa siltaa ja pilarin sisällä oleva rauta liikkuu ja hankautuu toisia rautoja vasten, tietysti välissä on betonin muruja, jotka käyttäytyvät kuin lasi. Siitä tuo repivä ääni. Olemme tätä seuranneet ja tilanne pahenee joka vuosi, kyseessähän on yksi saaren valtaväylistä ja tässä liikennemäärät senkun kasvavat. Nyt on niin, että nämä sillat kuuluvat tienhoitopiiriini, jonka valvonnan perin isältäni. Jos tämä silta sortuu, minkä se tulee tekemään jossain lähitulevaisuudessa, minä joudun oikeuteen, vankilaan ja menetän kaikki perheeni omaisuuden, myös isältä perityn. Soramies tietää miten monia vuosikymmeniä täällä käydään oikeutta ja millä tavalla. Kaikki tulee minulta menemään, ihan kaikki. Tämä ääni, se on tullut minulla uniin ja mennyt syvälle ihon alle! En saa enää hetken rauhaa, voiko Soramies auttaa?”

Ihokarvat pystyssä siirryin vielä hieman kauemmaksi pilarista ja sen karjunnasta, yläpuolella jyrisi iso rekka-auto siltaa pitkin.

”Onko tässä lähellä mitään ruokapaikkaa? Pitää hieman miettiä.”

Ajettiin Siltainsinöörin kanssa läheiseen kylään, josta löytyi pieni ravintola. Oikein mainion liharaviolin ja lampaanliha-annoksen jälkeen elämä näytti taas hieman paremmalta.

”Mennäänpä nyt takaisin, minulla on muutama ajatus.”

Siellä silta oli vielä pystyssä.

”Voisiko tämän purkaa ja tehdä uuden?”

”Nyt ei Soramies tiedä mistä puhuu. Tämän purkaminen ja uudelleenrakentaminen maksaisi niin paljon, että sitä rahaa ei tästä maasta löydy, eikä kyllä muistakaan maista. Nyt pitää muistaa, että näitä samanlaisia siltoja on täällä 137 kappaletta ja niissä kaikissa on sama vika.”

”No oho, onhan noita. Miten jos tämän panisi kiinni ja laittaisi kiertotien? Niitähän täällä jo on vaikka kuinka paljon.”

”Kyllä siihen tässä varmaan päädytään, kun yksi näistä silloista ensin sortuu. Se vain vaikuttaa matka-aikoihin ja osa noista kiertoteistä kulkee vaikutusvaltaisten henkilöiden kesäasuntojen viereltä. He siitä hermostuvat ja lähtö tulee minulle työpaikasta. Myös poliitikot pelkäävät, että heiltä häviää kannatus kun yritykset ja ihmiset hermostuvat huonoihin teihin. Ei ole kovin hyvä ratkaisu, mutta kai se pakko sitten on.”

”Olisi minulla vielä yksi ratkaisu. Olen melko varma sen toimivuudesta, mutta sitä pitäisi kokeilla. Siltainsinööri näkee nuo savikkopellot, jotka ovat tuossa rinteessä ennen tätä siltaa?”

”Niin.... mitä noista pelloista?”

”Nyt ovat syksysateet tulossa eli jos tekisitte näin. Kuoritte tuosta sillalta tuon asvalttipinnoitteen ensin pois. Sitten laitatte reunoille kaksi kerrosta hiekkasäkkejä niin, että sillalta ei pääse vesi pois. Kaivurilla kaivatte tuolta pellolta urat tähän tielle, sitten pelloille paljon vettä, niin että peltojen savi valuu vellinä tähän sillalle. Saitteko idean?”

”Siis mitä? Silta täyteen savivelliä? Autothan ovat sivuikkunoita myöten ravassa ja minä tulen saamaan hurjat haukut ja varmat potkut. Mitä ihmettä Soramies oikein tarkoittaa? Hupsujako hän puhuu?!”

”Tämä on melko vanha tarina. Se oli silloin kun roomalaiset rakensivat omia teitään ja siltojaan, ei heillä ollut betonia eikä rautoja, kiveä vain. Mutta he keksivät, että kun kivien väliin kaatoi savivelliä ja antoi sen kuivaa ja kovetttua niin silloista tuli tukevia. Hieno savi menee joka paikkaan ja sitoo rakenteen. Olisin sitä mieltä, että kannattaisi kokeilla. Savea voi lisäksi ajaa sillalle kuorma-autolla, mutta pitää olla tarkkana, ei saa olla mitään isoja kappaleita savea. Kaikki pitää olla hienoa hiesua tai isot tukkivat halkeamat, joita pitkin savivelli valuu rakenteisiin. Jos sellaisen pari viikkoa antaisi liikenteen survoa savivelliä ja sitten sillan putsaus ja uusi vedenpitävä kansi päälle. Kuukauden antaisi sitten kuivua, ehkä kaksi olisi jopa parempi kuivumisaika.”

Siltainsinööri istui sillan penkalle, Soramies siihen viereen. Istuivat hiljaa, liikenne jyrisi ohi. Eivät tienneet tavan kulkijat mistä menivät ja mitä miettivät miehet. Jos olisivat tienneet, niin eivät olisi siinä sillalla kulkeneet. On se vaan hyvä, että ei tavallinen ihminen näistä tiedä mitään, voisi tulla muuten melkoinen kapina.

Kului monta hetkeä, mutta lopulta Siltainsinööri nousi ja kätteli Soramiestä, ei sanonut mitään vaan noustiin autoon ja ajettiin takaisin Soramiehen kylään.

”Olen miettinyt Soramiehen ehdotusta ja kyllä me nyt kokeilemme, on se sellainen ajatus. Palaan parin kuukauden päästä, käydään sitten yhdessä katsomassa miten kävi.”

Soramies käveli portilleen, otti lukon pois ja aukaisi portit. No, sain päiväruuan ja onhan sitä vielä aikaa odotella asiakkaita, mikäpä tässä aidan vieressä, ei tuule edes kovasti.

Kului kaksi kuukautta ja jopa valtakunnan uutisissa oli monena päivä uutisia etelän huonoista tieolosuhteista, erikseen mainittiin likaantuneet autot eräällä sillalla. Jopa eräs merkittävä henkilö oli liannut kenkänsä kyseisellä sillalla, kun oli pysähtynyt ihmettelemään savivellisiltaa. Siltainsinööriä haukuttiin kaikissa lehdissä ja hän sai lisänimen Kuravellimies.

Soramies oli palannut päivittäiseen rutiiniinsa ja vietti iltapäiväänsä aidallaan, aurinko lämmitti mukavasti ja mahassa oli erinomainen annos sienipastaa, äiti se osaa tehdä sienipastan paremmin kuin kukaan.

”Kas, mitä Siltainsinööri? Vieläkö on silta pystyssä?”

”Siellä se oli vielä eilen. Nyt on kurahoito tehty ja voisimme lähteä katsomaan miten kävi. Jos tämä ei auta, niin onko Soramiehellä muita ajatuksia? On se tämäkin ajatus ollut kyllä melkoinen, sillä olen saanut niskaani niin paljon kuraa tästä vellihoidosta, että en toista kyllä ottaisi.”

”Noo, olen minä sitä tässä miettinyt ja on minulla pari muutakin ajatusta, mutta käydään nyt ensin katsomassa miten tämän kanssa kävi.”

Ajettiin sillalle ja siellä se oli, mutta nyt se oli puhdas ja päällä uusi asvaltti. Siltainsinööri huusi työmiehille, että puomit saa nyt ottaa pois ja päästää liikenteen kulkemaan sillalle. Katseltiin kun liikenne alkoi kulkea. Oli aika mennä sillan alle ja kohdata pilari, hieman näytti jännittävän molempia, Siltainsinöörillä toinen käsi tärisi selvästi. Laskeutuivat miehet sillan alle ja lähestyivät pilaria.

”No heh, jopa on peto hiljentynyt. Mitäpä sanoo Siltainsinööri?”

Siltainsinööri ei sanonut mitään vaan alkoi itkeä tyrskivää itkua, räkä valui pitkin poskea. Mikä sille nyt tuli? Hyppäsikö se peto tuohon insinööriin?

”Anteeksi, on ollut aika kovia paineita tämän sillan kanssa, oli se savivellihommakin vielä lisänä. Kyllä tämä kohta tästä rauhoittuu.”

”Siltainsinööri ottaa ihan rauhassa, ne on nuo insinöörihommat joskus aika raskaita, ei sitä muut arvaa.”

Insinöörin tyrskintä alkoi hiljalleen rauhoittua ja naaman väri palasi normaaliksi.

”Kertakaikkiaan ihme juttu! Nyt se ei pidä mitään ääntä! Miten voin kiittää Soramiestä?”

”Mitäpä näistä, teette nyt vaan kaikille silloille saman savihoidon niin ei kukaan loukkaa itseään. Jos vaikka käydään siellä ravintolassa syömässä, siellä oli oikein mukavaa ruokaa.”

”Käydään, mutta kyllä minä hommaan Soramiehelle jotakin tästä, oli tämä sen verran iso juttu.”

Aika kului, meni vuosi, tuli seuraava vuosi. Tuli maanantai ja Postimies.

”Tässä olisi Soramiehelle tämmöinen virallinen kirje valtionhallinnolta, pitäisi ihan kuitata tähän, että on vastaanottanut. Onko Soramies joutunut ongelmiin?”

”Ainahan tätä ongelmaa on, Postimies ei kyllä arvaa miten paljon, mutta tuskinpa tässä mitään sellaista on. Ehkä en ole osannut jotain lomaketta täyttää ja lähettää. Kiitokset Postimiehelle, minä ihan itse tämän kyllä aukaisen ja luen, ei ole julkiseen jakeluun tämä.”

Illalla Soramies aukaisee kirjeen huonessaan. Sen on lähettänyt Ordine della Stella della Solidarietà Italian pääsihteeri (suomeksi Italian Solidaarisuuden Tähden ritarikunta) ja kirjeessä kerrotaan, että Soramiehelle on myönnetty ritarin arvonimi ja ansioristi miekkojen kera (https://www.quirinale.it/page/stellasolid).

Tuli joulu ja taas Soramies ajoi Aasia joulukulkueessa uusi Maria kyydissä.

”Aasi, uljas ratsuni, tässä ritari Soramies. Lähdemmekö yhdessä pelastamaan joulun? On se vaan sinulla tuo elämä mukavaa. Katso, minulle antoivat tämmöisen tähden, laitan sen tähän sinun kaulaan. Tätä älä syö, se on metallia. Jos onneton syöt, niin tulee sinulle suoleen reikä ja kuolet hyvä elukka. Nyt on sinulla joulukoriste ja tästä saat käynnistysporkkanan, niin päästään liikkeelle.”

Kohtuullisesti meni Aasin jouluajo, paljon ei tullut mutkia. Liekkö ritarius auttanut?

Soramies palasi kotiinsa ja pudotti mitallin oliiviöljyastiaan, samaan missä säilytti rahojaan. Sinne hautautui mitalli setelien joukkoon.

14 Aita

Kerron nyt teille jotain sellaista mitä kukaan muu ei tiedä: Minulla on maailman paras työ. En tarkoita kaikkea tätä kaaosta ja murhetta, josta olen teille kertonut, se on kauheinta koko tässä olossa, tarkoitan tätä kun seison tässä aidan vieressä.

Parasta on tietysti tuuli. Jospa kerron hieman näistä tuulista, kun joka päivä se tuuli on niin erilainen. Kesällä kuuma, polttava ja se tuo mukanaan maastopalojen tuoksuja, ylikypsää tomaattia ja vienoa viinintuoksua. Kesään kuuluu myös se, että taivaalla ei ole pilviä. Sitä taivaan väriä, miten voi olla jotain noin sinistä, vähän samaa kuin siinä meressä? Kun oikein pinnistän ja yritän erottaa jotain toista väriä, niin en yleensä onnistu, näen vain sinistä. Pelkkää sinistä molemmat silmät täynnä, se tuntuu todella hyvältä.

Syksyn tuuli taas on kostean pehmeä, sumuinen ja utuinen. Myös pilvet tulevat ja millaiset pilvet! Niissä on muotoa ja näköä. On vaalean ja tumman sinisen eri sävyjä. Toiset nousevat korkealle ja toiset ovat matalia, mutta peittävät suuria alueita taivaasta. Tuoksut muuttuvat yhä voimakkaammiksi, märkä maa tuoksuu, ehkä siellä on myös savua, mutta nyt savu tulee savupiipuista. Laakso edessäni on usein aamuisin sumun peitossa ja hiljalleen tuuli puhaltaa sumun pois. Taivas sitä sumun kuvioiden tanssia! Jos olisi henkiolentoja, niin varmaankin ne näyttäisivät tuolta.

Talvella tuuli on kova ja kylmä, mutta tällöin turvaudun aitaani. Se suojelee minua pahimmalta pohjoistuulelta, siirryn vain hieman tuohon vasemmalle. Olen siinä korottanut aitaa harkoilla niin, että vain pää jää aidan yläpuolelle. Monesti on mukava kyyristyä tuulensuojaan ja antaa tuulen viheltää yli. Aita, se ei heilu, se on ja pysyy. On mukava ottaa kiinni sen karhesta pinnasta ja tuntea hiekanjyvät, tämä aita on tehty oikeasta hiekkakivestä. Joskus se tämäkin on ollut merenpohjassa ja kalat uineet tässä, ovatkohan olleet syötäviä kaloja? Pitääkin pyytää Äitiä tekemään kalaa. Ai niin, piti kertoa tästä maailman parhaasta työstä. Miltä talvi tuoksuu? Talvi tuoksuu raikkaalta ja puhtaalta, siitä on poistunut kaikki syksyn lahoava tuoksu. Aina kesällä kaipaan tätä talven raikkautta, mutta kun olen talvessa niin kesä on jo mielessäni. On se kummallinen tuo ihmisen ajattelu, vai mitä?

Keväällä tuuli alkaa pikkuhiljaa lämmetä ja kääntyä. Yhä useammin tuulee etelästä ja sieltä tulee hiekantuoksu, joka on minulle niin rakas. Voi sitä tuulen rakennetta kun siinä on kuivaa, punaista hiekkaa! Myös etelätuuli tuo aina kevään linnut. Miten kyllästynyt olenkaan aina talven jälkeen katselemaan pulujen ikuista pyrähtelyä. Kyllä vain on pääskysen lento kaunista, ihan kuin se ei lentäisi ollenkaan, vaan olisi osa ilmaa. Myös haukat tulevat ja ottavat osansa näkymästä. On hienoa katsoa haukan metsästystä ja sitä puhdasta liitoa. Siinä on jotain sellaista osaamista, mikä monelta ihmiseltä puuttuu. Ihminen se vain äheltää ja säntäilee, ei nauti eikä osaa olla.

Tässä aidan vieressä olen yrittänyt asettua olemaan. Olen vuosien aikana parannellut tätä aitaa. Aitahan ei itseasiassa ole minun, tämä tienpitäjä se on tähän laittanut, että eivät ihmiset ja autot putoa tuohon rinteeseen. Mutta saahan sitä parannella, jos omalla rahalla tekee, eikö vain?

Olen tehnyt tähän aitaan kolme eri korkeutta. On tuo korkea osa sille pohjoistuulelle, josta jo kerroin. Se on sellaiset 140 senttimetriä korkea. Sitten on tämä keskiosa, jossa harkkojen yläpinta on noin metrin korkea. Se on minun niin sanottu lepo-osa, jossa on mahdollista ottaa kaksi eri asentoa, selkä aitaan päin tai sitten kasvot tielle päin. Kun kääntää selän aitaan päin ja laittaa kyynärpäät aidan päälle saa mainion näkymän vastapäisen kukkulan rinteelle ja taivaalle. Tässä on tietysti pieni ongelma, en näe tietä, mutta jos auto sattuu menemään tiellä, niin voi aina kääntää hieman päätä ja ottaa tiedot muistiin. Toinen asento onkin sitten sellainen missä kyynärpäät aidalla, hieman etuviistoon rönöttäen seuraan liikennettä, se on mukavaa vaihtelua selälle ja jaloille, mutta ei siinä kauan voi olla. Tähän olen myös laittanut aidanpäälle hieman pehmikettä, on mukavampi nojata ja ei käy niin pahasti kyynärpäihin tuo hiekkakivi.

Kolmas osa on aivan oikealla ja se on minun peruspaikkani, siinä aita on matalin, sellaisen reilun 70 senttimetriä. Tähän nojailen ja seison, joskus istun välillä sen päällä. Maassa minulla on hieman kumimattoa, se estää mukavasti kosteutta ja se tuntuu jalan alla mukavalta. Näillä kolmella paikalla pärjään oikein mukavasti.

Entäs aurinko, enkö siitä mitään sano? No, hyvähän se aurinko on olla. Saisi talvella vaan lämmittää vähän enemmän ja kesällä voisi hieman hillitä tuota paahtamista, mutta hienon kaaren se tekee. Kerran laitoin tähän aidalle sellaisen metrin tikun pystyyn ja seurasin miten sen varjo piirsi kaarta. Sanovat, että tämä maapallo pyörii ja aurinko pysyy paikallaan. Höpöpuhetta on, sanon minä, sellaista sisälläistujien puhetta. Aamulla nousee tuolta kylän takaa, valaisee maiseman ja laskee tuonne vuoren taakse. Ei pyöri maisema enkä minäkään, näkeehän tuon kun tulee tähän seuraamaan. Aurinko se lenkkiä heittää ja hyvä niin, johan sitä pää menisi pyörälle jos kokoajan pyörisi ympyrää tai mitä kaarta sitä nyt pitäisi tehdäkään.

Nyt varmaan joku teistä kysyy, että eikö minulla ole tylsää tässä aidalla? Kuka sitä pelkällä tuulella ja auringolla elää?

Monesta koostuu päiväni, näin voin sanoa. Tietty on sitä liikenteenseurantaa ja asiakkaitakin käy, mutta minulla on myös paljon erilaisia juttukavereita. Päivä alkaa yleensä siitä, että Turri tulee luokseni aamutoimille. Turri on sellainen keskikastin koira, me olemme tunteneet toisemme jo monia vuosia ja jokainen aamu Turri jolkottelee alarinteestä ja tervehtii. Nostaa jalkaa aidalle, hän on viimeaikoina suosinut tuota korkeampaa osaa. Juttelemme siinä kylän kuulumisia, kuka missäkin on liikkunut ja onko uusia koiria tullut reitille. Kommentoimme säätä ja ruokia, yleensä Turrin kommentit ovat kuivahkoja, hieman haukkuvia. Minulla on taskussa aina muutama herkkupala ja yhdessä niitä kehumme. Joskus harvoin keskustelemme terveydestä, jos on ollut köhää tai jos on ollut tassu kipeänä, mutta me molemmat pyrimme välttämään tätä aihetta, jotenkin se ei sovi aamuun. Ei ole mukavaa aloittaa päivää valittamalla. Nukkumisesta kylläkin juttelemme, toisinaan Turriakin väsyttää ja hän saattaa ottaa aamuvälilevon siinä aidan suojassa.

Turrin lähdettyä jatkamaan päivän töitä tulevat yleensä päivän hyönteiset. Lämpötila on noussut sen verran, että aidan koloista ja raoista ryömii esiin mitä ihmeellisempiä ötököitä. Nämä vaihtelevat eri vuodenaikoina, talvella on enemmän madonsukuisia ja keväällä ja kesällä lentämään pyrkiviä ötiäisiä. Siinä yhdessä ihmettelemme päivän alkua, laskemme jalkoja ja siipiä, vertailemme eri värejä. Kyllä vaan on joku nämäkin miettinyt, miten ihmeessä näitä voi olla niin monenlaisia? Luulisi, että yksi tyyppi ja rakenne riittäisi, mutta kun ei. On karvaa, viikseä, panssaria, siipeä, jalkaa vaikka mikälaista. Joskus laskin keväällä, että tässä aidassa liikkui päivän aika 34 erilaista eläjää. Mistähän ne kaikki saavat elantonsa? Toisiaanko ne syövät vai näitä kasveja?

Kasvit ovatkin ihan oma lukunsa. Joka kevät seuraan eri kasvien ponnistelua aidan raoista kohti taivasta. Viime keväänä minulla oli kannustuksessa kaksi kasvia, toiseen tuli sellaiset siniset kukat ja toisessa oli keltaiset. Molemmat selvisivät aika pitkälle kesään, sen sinikukkaisen söi jokin torakka ja keltainen kuivi kesällä, vaikka hieman annoin sille vettä iltaisin. Myös aidan edessä maisema muuttuu jatkuvasti. Eri kasvit tulevat lehteen eri aikaan, vihreä muuttuu hennosta yhä tummemmaksi ja kesä polttaa ne ruskeaksi. Talvella näkymä aukeaa, vihreää on, mutta väri tulee puista, jotka ovat ikivihreitä, ruohossa on jotenkin ihan toinen sävy vihreästä.

Iltapäivällä tulevat kissat. Niitä voi olla lauma tai sitten vain yksittäisiä kulkijoita. Juttelemme kissa-asiat, miten on kehrännyt ja missä on ollut mukavaa olla. Kissat ovat jotenkin kauhean mukavuudenhaluisia, eivät viitsi vaivautua jos ei huvita. Minulle juttelevat kaikenlaista, kuulevat paljon juoruja kun makoilevat ihmisten pihoilla. Myös kylän hiiritilannetta seuraamme tiiviisti, olen huomannut, että se kertoo paljon yleisestä taloustilanteesta. Jos hiiriä on paljon, menee ihmisillä keskimääräisesti hyvin. Miksikö? Tällöin ihmiset ostavat paljon hömppäruokaa ja käyttävät kertakäyttöasioita, jotka päätyvät roskiin ja siitä hiirien ruokapöytään. Enemmän hömppäruokaa, isommat juhlat. Kissoilta kuulen myös onko säätila muuttumassa. Jos on tulossa sadetta niin kissat sen tietävät, ovat sellaisia vesipelkureita. Tämä on hyvä, osaan ottaa toisen takin ja kengät mukaani seuraavana päivänä.

Päiväruokailun jälkeen on yleensä hieman hiljaisempi jakso ja silloin ehdin nauttia työstäni. Annan ajatuksen vaeltaa, mietin asioita ja lasken. Mitä oikein lasken? Kaikkea, ihan kaikkea. Kylän sähköjohtoja, ovien lukumääriä, ikkunoita, kenkiä, sänkyjä, ihan kaikkea, vaikka laakson puiden määrää. Voisi luulla, että tuon aidan edessä olevan laakson puiden määrä pysyisi aina samana, mutta näin ei todellakaan ole vaan se muuttuu joka vuosi. Joskus huvittelen sillä, että lasken montako puuta on käytetty kyläni talojen kattojen tekemiseen. On siinä monta puuta jouduttu kaatamaan ja sahaamaan, vai mitä? Joskus laskut ovat todella vaikeita ja minun pitää selvittää niitä monta viikkoa, minulla kun ei ole siinä aidalla paperia eikä kyniä. Otin kyllä kerran ne mukaani, mutta ei siitä mitään tullut, tuuli vei paperit ja kynä putosi aidan väliin, se oli sellainen hyvä kynä ja niitä ei aina saa kaupasta. Paras on vaan päässä laskea näitä, hyvin se onnistuu kun rauhoittuu ja keskittyy kunnolla.

Jotenkin tämä ajattelu ja laskeminen rauhoittaa, monet murheet eivät tunnu enää niin pahoilta kun tietää, että maailma on niin suuri ja asioita on niin paljon. Miten ne ihmiset oikein jaksaa olla, joille koko ajan joku toinen sanoo mitä pitää tehdä ja ajatella? Luulisi, että sellaista hommaa ei kovin kauan jaksaisi tehdä. Minulla kun on tämä täysi vapaus, ei ole kukaan sanomassa mitä ajatella ja laskea. Tietysti on tuo liikenteenseuranta, mutta se on myös erilaista mukavaa ja Enon kanssa meillä on se sopimus.

Illalla minulla käy sitten kylässä Nilkku. Nilkku on sellainen pienempi koiraeläin, jolta on joku tauti tai joku muu vienyt toisen etujalan. Hienosti Nilkku pomppii luokseni, nostaa Turrin tekemään paikkaan jalkaa eli taiteilee kahdella jalalla, nyt se on paikka merkattu riittävästi. Hieno suoritus muuten, kokeile itse kallistua yhden käden ja yhden jalan varassa pystyasentoon. Nyt sitten pysyt siinä sellaisen yhden pissin verran aikaa, ei se kaikilta onnistu. Juttelemme illan tapahtumista, onko kenellä tulossa illalla juhlia tai onko joku menossa viettämään iltaa ihan ravintolaan. Myös Nilkkua kiinnostavat ruoka-asiat, on kovinkin lammaslihan ystävä ja hän tietää, että minulla on aina pienet maistiaiset tarjottavana. Erityisesti kyljysluut ovat meidän molempien herkkua. Nilkku on myös paatunut autoharrastaja, hän on kerännyt laajat tiedot kylän paremmista autoista ja seuraa niiden liikkumista. Juttelemme, kuka on mitäkin makupaloja antanut ja mitä temppuja on pitänyt esittää, jotta makupalat ovat irronneet. Nilkun mukaan auton moottorikoko on kääntäen verrannollinen makupalan ravintoarvoon. Minä en voi muuta kuin nyökätä, samaa olen havainnut rakennusmateriaalien ostamisessa. Ne ketkä tinkivät hinnasta, eivät aina ole niitä köyhimpiä. Nilkku kiittää ja jatkaa alatielle, hänellä siellä kierros jatkuu.

Oma lukunsa päivien kierrossa ovat roskat, jotka tuuli tuo aidan viereen. Joka päivä ne ovat erilaisia ja mikä kirjo näissä roskissa onkaan! Muoviahan se tuo roska nykyään melkein on, yleisimpiä ovat läpinäkyvästä muovista olevat palat ja muovipussit. Kesällä näitä on enemmän, varmaankin johtuu siitä, että ihmiset ovat enemmän ulkona ja heittelevät sinne roskansa. Talvella roskat hieman muuttuvat, enemmän on isompaa roskaa ja värillistä. Oletan, että ovat ihan talousroskia, jotka on kylmässä heitetty ovenpieleen ja tuuli ne siitä on ottanut mukaansa. Sitten on kaikenlaista pulloa ja purkkia, näitä on eniten viikonlopun jälkeen.

Olen hyvin huolissani näistä roskista, niiden määrä kun on lisääntynyt vuosien aikana. Olen niitä yrittänyt aidan vierestä siivota, mutta aina niitä vaan tulee lisää. Jotenkin tuntuu, että enemmän ja enemmän, ja mihin ne edelliset menivät? Myös kylän taloustilanteen pystyy katsomaan näistä roskista, jos on kertakäyttöastiaa ja roskaruokaa, niin hyvin menee. Mutta seuraan tilannetta, jotkut näistä roskista ovat jopa kauniita.

Aurinko alkaa laskea ja aita viilenee. On se jännä miten tuo kiven lämpötila muuttuu eri vuorokauden aikana. Päivällä lämmittää ja illalla jäähdyttää. Minun päiväni aidalla päättyy yleensä siihen, että ilta- ja yöhyönteiset alkavat ilmaantua näkyviin. Tervehdimme toisiamme ja toivotamme hyviä iltoja, heillä alkaa konserttiaika ja minä lähden iltaruualle. Tulihan tässä jo tänään paljon tehtyäkin ja vielä jäi huomiseksi hommia, miten on teidän kanssanne?

13 Loma

On lauantai-iltapäivä ja näin ruuan jälkeen yleensä alkaa ramaisemaan hieman, varsinkin jos on ollut lihaa ruualla. Kun nyt ei tulisi ketään, voisi tässä vähän torkahtaa. Mutta eikös vaan kurvaa portille Kenkäkauppias. Äh, tämäkin harmi. No, kai sitä sitten pitää yrittää kuunnella, aina se yrittää jotain myydä.

”Iltapäivää Soramiehelle, kaunis on tuo päivä. Mutta kylläpäs nuo teidän kengät taas ovat päässeet pahaksi. Tulette ensi viikolla käymään niin katsotaan noille jatkajat.”

”Päivät vaan Kenkäkauppiaalle. Hyvät nämä on, näillä mennään vielä vuosia, kauppias myy vaan kenkiä muille, minä pärjään näillä. Mutta mitenkäs voisin auttaa?”

”No kävi niin, että olimme perheen kanssa kaksi viikkoa lomalla ja sinä aikana terassin lattia oli haljennut seinän vierestä ja siitä on päässyt vettä alapuolella olevaan makuuhuoneeseen. Kaikki tapetit pilalla, seinä homeessa. Kyllä minä niin kirosin. Olisi pitänyt jatkaa lomaa, meni jotenkin hukkaan nyt hyvä lomatunnelma. Olisiko Soramiehellä ainetta siihen terassiin, jotta saadaan vedentulo loppumaan?”

”Terassit ne on paholaisen keksintöjä, kaikki niitä haluaa, kalliilla rahalla rakennetaan, muutama kerta käytetään ja sitten pulut niitä käyttää käymälöinään. Ei kukaan huolla tai huolehdi. Ongelma on juurikin pulun ulosteesta veden kanssa syntyvä litku, joka polttaa seinän vieressä olevan vesieristeen puhki ja siitä se sitten lähtee. Mutta ei ongelmaa, hän ottaa tästä kaksi säkkiä tätä, pesee pululitkun pois ja levittää tätä kahtena päivänä. Suosittelen käsineitä. Kallistahan tämä on, mutta tällä Kenkäkauppias saa tunnelmansa takaisin, ei tarvitse enää lomalle lähteä.”

”Kiitoksia, tässä rahat. Mutta onkos Soramies missä käynyt lomalla? Jotenkin tuntuu, että te olette aina tässä. Kyllä se loma vaan tekee hyvää ja yleensä on sitten mukava palata kotiin, paitsi tietysti nyt meni kyllä todella huonosti. Vaimoni on varsinkin kovin tyytymätön, se makuuhuoneen seinä haisee kyllä niin pahalta.”

”En harrasta lomia, tässä aidanvieressä on oikein mukava, mihin sitä meikäläinen edes lähtisi?”

”No nyt. Vai ei Soramies pidä lomia? Nyt tehdään niin, että minä teen teille lomapaikkavarauksen ensi viikolle tuonne Toisen Ison Kaupungin rantapaikalle. Olin siellä viime vuonna, hurmaava paikka, hyvää ruokaa, viihdettä, aurinkoa, merta ja lepoa. Olette aluksi vaikka kaksi yötä ja katsotte mitä pidätte. Voitte mainita minun nimeni, saatte hieman lisäetuja.”

Kenkäkauppias sohii puhelintaan ja kiroilee. Mikähän sille nyt tuli? Tuliko sille joku kohtaus?

 ”No, äh, per.. miten tämä? Tuosta... toimi nyt kurja. Nyt tuo ja tuo... eikö, mitä, mitä? Äh, joko? No nyt, eikö?”

”Ei, nyt Kenkäkauppias, ei mitään lomaa minulle kiitos. Ottaa nyt vaan rauhallisesti. Jos hän vaikka istuu tähän, paistaa tuo aurinkokin niin kuumasti.”

Pitäisikö sille jotain apua pyyttää? Ähellys jatkuu, kyllä on paha tauti hänellä, mikähän lääke tuohon auttaisi? Joku ruokaan liittyvää tuo voisi olla?

 ”No nyt, nyt on Soramiehelle lomavaraus. Jos minä laitan paperille nämä tiedot, kun te ette taida olla näitä nettihenkilöitä. Tässä, ensi keskiviikosta perjantaihin, tuossa osoite. Nauttikaa lomasta, minä lähden nyt tähän pulunlitkusavottaan.”

Seison ällistyyneenä lappu kourassa ja sinne hävisi Kenkäkauppias. Voi kurja, miten tässä näin pääsi käymään? Tuolta mieheltä en kyllä osta kenkiä ihan kohta! Olisi se tämäkin saanut olla tapahtumatta, kaikkeen sitä ihminen joutuu.

Illalla kävelin kotiin, jossa Äiti odotti ruoka valmiina, oli lihapullia tomaattikastikeella.

”Nyt se Kenkäkauppias teki minulle pahan kuprun, aluksi melkein pakotti ostamaan uudet kengät. Sain sen väistettyä, mutta nyt minulla on lomahuonevaraus ensi viikolle Toisen Ison Kaupungin rantapaikalla. Enkä keksi millään, miten minä saisin pois sen varauksen.”

”Vai sai Kenkäkauppias myytyä sinulle loman! Hah, on se vaan vikkelä mies, siitäpäs sait. Kyllä on sinun se kärsittävä, me isäsi kanssa yhden loman pidimme ja kyllä ei sen jälkeen tarvinnut toista lomaa pitää, oli se sellainen reissu. Monta päivää hukassa koko mies ja kun lopulta löytyi, oli kaikki rahat menneet ja mies haisi monen sadan metrin päähän. Siitä vaan herra lomalle niin saadaan sekin kiusa pois. Mutta kuka sitä minua täällä loman aikaan auttaa, kuka syö ruuat? En minä yhdelle osaa ruokaa laittaa.”

”Äh, voi kurjuus tätä. Jos minä Lihakauppiaan pyydän tähän sinulle ruokakaveriksi. Laitat sille, kyllä se syö. Jos minä nyt sitten käyn siellä lomapaikassa ja tulen heti takaisin kun saan peruttua sen loman. Kai sen pystyy jotenkin lyhentämään, ei kai sitä ole pakko kokonaan istua?”

Niin tuli seuraava viikko ja piti nyt sitten tehdä tarvittavat järjestelyt. Lihakauppias lupasi hoitaa syömisen ja portille kirjoitin lapun: ”Suljettu loppuviikon. Tulen takaisin kohta.”

Koitti keskiviikkoaamu ja käynnistin Fiatin, pieni pölläys palanutta moottoriöljyä täytti pihamaan. Kolmannen sylinterin öljyrengas näyttäisi hieman vuotavan öljyä. Tietä pitkin ulos kylästä, noustaan pienellä valittavalla vaihteella vuorenrinnettä ylös, moottori parkuen toista rinnettä alas. Jarruja ei uskalla oikein painaa, voi olla, että puoltaa aika tavalla ja päädytään vielä tuonne rotkoon. Sitten tullaan isommalle tielle, hurja kiihdytys ja sinne vaan liikenteen sekaan, kyllä ne väistävät.

Onhan täällä tätä menijää, mihin nämä kaikki nyt ovat menossa? Menisivät toisena aikana, mikä pakko niiden nyt täällä olla, kun minä tässä yritän mennä? Alkaa häämöttää meri, kylläpäs se onkin sininen, ei sitä aina muista tuota väriä. On se vaan hieno.

Nyt tarkkana, tästä oikealle ja seuraavasta vasemmalle. Jossakin tässä sen pitäisi olla...? Ah, tuolla on portti ja kyltti, nyt pitää kysyä.

”Päivää, te taidatte olla tässä Portinvartijana. Mihin tässä voi auton jättää?”

”Hyvää päivää Herra. Oletteko tulossa hotelliin asiakkaaksi?”

”Kyllä, Kenkakauppias sai minut täältä loman ostamaan, on se vaan melkoinen ketku koko mies. Niin, mihin minä tämän auton?”

”Jos ajatte tästä vasemmalle ja sinne viimeiseen riviin, ei sieltä häiritse muita asiakkaita, meidän asiakkailla kun on yleensä nuo autot hieman uudempaa vuosimallia. Mikä tämä on merkkiään ja valmistusvuosi?”

”Fiatti tämä ja isä tämän osti -66, valmistusvuotta en tiedä. Hyvin tällä pääsee. Minäpä ajan tästä parkkiin, lämmöt hieman tuossa moottorissa nousevat. Pitäisi korjata jäähdyntintä, mutta kun ei ole oikein ehtinyt.”

Jätän auton parkkiin ja menen hotellin aulaan, joka on välkettä, hilettä ja marmoria täynnä. No johan, kallis maku on Kenkäkauppiaalla.

Vastaanottotiski löytyy ja sisäänkirjautuminen käynnistyy. Epäillen katsoo Vastaanottohenkilö Soramiestä, ei oikein tuo ulkoasu vakuuta. Mikähän hiippari se tämäkin on? Voi Äiti auta, kaikkea sitä pitää palkkansa eteen hoitaa!

”Päivää, minulla oli varaus nimellä Soramies, pelkkä Soramies. Kenkäkauppias sen sinne jotenkin laittoi.”

”Tervetuloa, täällähän tämä onkin. Kenkäkauppias nuoren rouvansa kanssa onkin meidän vakioasiakkaita.”

”Ai jaa, ei ole Kenkäkauppiaalla nuorta vaimoa, vanhempi on kuin minä... Aaaa, niinpä, niin, onhan niitä nuoria vaimoja.”

”Tässä avaimet, tuosta hissillä ylös. Aamiaista saa tuolla ja meidän mainio ravintola on tästä vasemmalle. Suosittelen sitä iltaruokailuun.”

Kävelyn jälkeen löytyy huone. Oudolta tuntuu olo, kaikki on jotenkin liian hienoa, uutta ja siistiä. Ei oikein uskalla koskea mihinkään, menee jokin vaikka rikki.

Jos sitä vaikka kävisi katselemassa näitä paikkoja, ei tässä huoneessa jaksa olla.

Harhailu vie Soramiehen golfkentän reunalle ja kas, sieltä löytyy kiviaita. Annetaanpa asiantuntijan hieman tarkentaa.

”Tässäpä mukavantuntuinen aita. Hmmm... eipä ole aitoa kiveä tämä, ei ole. Betoniharkkoa on keskellä, päällystetty kylläkin kivennäköisillä laatoilla. Melko hyvin tehty, ehkä olisin nuo reunat tehnyt toisin, pääsee siitä vesi menemään laatan väliin ja kyllä ne laatat irtoaa, aikaa kyllä menee jokunen vuosi. Mutta korkeus tässä on oikea, juuri sopiva olkapäille. Tästä on mukava katsella noita, jotka tuossa nurmikolla kävelevät ja huitovat. Mikähän lie tuonkin tarkoitus?”

Siihen jää Soramies ja nauttii olostaan. Golfkentällä pelaavat huomaavat tarkkailijan ja kun aikaa kuluu, he alkavat hermostua.

”Näätkö tuon ukon, mitä se tuolla kyttää? Meitäkö? On ollut tuossa jo koko kierroksen ajan!”

”Joo, onko sinulla joku perässä? Oletko tehnyt keikkaa viimeaikoina? Jätitkö jonkun viranomaisen muistamatta? Verottaja hoidettu? Perhe kunnossa?”

”Äh, on se mahdollista. Kumman näköinen ukko ja jaksaa vahtia. Voisi olla kyllä Verovirastosta, siellä on tuonnäköisiä. Odotas, käyn juttelemassa Hotellin Johtajan kanssa.”

Aurinko alkaa laskea ja Soramies on saanut päivän tehtyä. On aika mennä syömään.

”Iltaa, täällä kuulemma saa ruokaa.”

”Tervetuloa, meillä on tänään tarjolla erinomainen maistelumenu, tänä iltana äyriäisiä. Sitä voisin suositella herralle.”

”Otetaan sellainen maistelu, kun nyt ollaan meren rannassa. Kotona saan yleensä lihaa, hyvää kylläkin, kun Lihakauppias toimittaa, hänellä on hyvä lihat, mutta muuten hieman hankala mies, aina vaan pitää muurata. Äiti sitä nyt syöttää, joten eiköhän hän pärjää.”

Tarjoilija katsoo Soramiestä pitkään.

”Aha, niin varmasti, äyriäismaistelumenu Teille. Juomaksi?”

”Vettä kiitos.”

Niin alkaa Soramiehelle tulla pieniä, kauniita annoksia. Aika kuluu, mutta Soramiehen nälkä ei oikein hellitä.

”Herra Tarjoilija, minulla olisi kysymys. Milloin sitä ruokaa oikein tulee?”

Ja taas Tarjoilija katsoo Soramiestä pitkään, ehkä jopa hieman pidempään kuin edellisellä kerralla.

”Jaa, Niin, nythän on niin, että olemme menussa jo loppupuolella. Otatteko jälkiruuan kanssa mahdollisesti kahvia?”

”Vai lopussa. Hyväähän tämä on ollut, mutta nyt tehdään niin, että minä otan kaksi näitä menuja lisää ja saa laittaa samalla lautaselle ja tuoda mahdollisimman nopeasti.”

Ravintolasali hiljenee. Tarjoilija katsoo Soramiestä vielä pidempään, ei sano mitään vaan menee keittiöön, josta alkaa kuulua kovaa huutoa ja särkyvien astioiden ääntä.

Menee hetki ja Tarjoilija kiikuttaa pöytään kaksi isoa lautasta, johon on mätetty kasoittain eri ruokia, ei niin kauniisti aseteltuna. Hiljainen ravintolasali odottaa.

”Tässä.”

”No nyt näyttää hyvältä, vettä voi myös tuoda lisää.”

Soramies syö hyvällä ruokahalulla ja maha täyttyy. Kyllä nämä maistelutkin menevät kun niitä hieman säätää.

”Tarjoilija, saisinko laskun.”

”Huoneenne numero?”.

”4528”.

”Kiitos, hyvää illanjatkoa.”

”Niin se lasku?”.

Tarjoilija katsoo taas Soramiestä.

”Huoneenne numero?”.

”4528”.

”Kiitos, hyvää illanjatkoa.”

Soramies katsoo Tarjoilijaa. Aha, no, jos tämä numerolla menee, niin olkoon. On sitä maailmassa numeroita. Tämähän onkin ihan kätevä systeemi. Pitäisiköhän tämä ottaa käyttöön myös sorakaupassa? Ei aina tarvitsisi niiden rahojen kanssa pelata. Pitääkin miettiä tätä.

Soramies siirtyy levolle, sänky nyt on liian pehmeä ja ympärillä äänet häiritsevät unta. On ne hotellin äänet niin erilaisia kun kotitalon.

Aamulla aamiaisen jälkeen Soramies ajattelee käydä katsomassa merta, sitä kun ei aina kotona nää. Mukavana yllätyksenä rannalta löytyy rantabulevardin reunalta kiviaita. Mitä sanoo asiantuntijamme tästä aidasta?

”Hmmm... Hyvässä paikassa tämä aita. Jos kääntyy tänne sisämaahan päin, niin voi katsella näitä kävelykadulla kulkijoita ja merituuli viilentää selkää. Jos taas katselee tuonne merelle päin, niin näkee nämä rannalla olijat. Onhan siellä neitojakin, kas vain. Mutta hiekkakivestä ovat onnettomat tehneet tämän aidan ja ei kestä hiekkakivi merta. Kosteus ja tuuli syö tämän kiven ja sanoisin, että viisi vuotta ja tässä on jo reikiä. Sitten aletaan paikkailemaan ja se vain pahentaa, siitä paikan vierestä alkaa uudestaan. On se vaan jännä tuo vesi ja tuuli miten se syö kiveä.”

Rannalla olijat huomaavat aitaan nojaavan Soramiehen ja alkavat hermostua.

”Näätkö tuon ukon? Tuossa se on jo kytännyt ainakin kaksi tuntia. Onkohan se joku pedofiili tai muu hyypiö?”

”Joo, outo ukko. Välillä kääntyy toiseen suuntaan. Jos se meinaa ottaa panttivangin? Tai jos sillä on joku tauti? Yäk! Minä käyn kertomassa Rantapoliisille.”

Onneksi Soramies oli saanut jo rantaosuuden tehtyä, tiedä miten olisi miehelle käynyt. Pienen päivälevon ja kaffen jälkeen Soramies päätyi hotellin uima-altaan reunalle, sieltä löytyi myös aita, nyt kylläkin metallia. Saisimmeko lausunnon?

”Rautaa, tästä minä en tykkää. Kylmä tai kuuma pinta, riippuu vuodenajasta ja auringosta, jotenkin kova, luonnoton. Tästä puuttuu pintatuntuma, kivessä on sellainen. Kyllähän se tietty rauta kestää, jos muistaa huoltaa. Tämäkin jo tuolta alhaalta ruosteessa, pikku naarmu kun tulee niin siitä se lähtee ruostumaan, on tässä meren rannassa tämä kosteus sellaista. Mutta jos minä tässä vähän aikaa, kiva tässä katsoa tätä uima-allasta, hienosti on tehty betonityö, mukavat pyöreät muodot ja kauniit laatat. Varsinkin tuo yksi mutka on hieno, on siinä saanut mitata laattoja ja sovitella.”

Kohta alkavat uima-altaalla olijat hermostua.

”Mikä ukko se tuolla nojaa tuohon aitaan? Mitä se katsoo? Meitäkö?”

”Ihme ukko, ei se uimaan ole tulossa, selvästi vahtii meitä. Minä käyn sanomassa Hotellin Johtajalle.”

Onneksi Soramies sai päivänsä täyteen ja siirtyi iltaruualle hotellin ravintolaan.

”Iltaa taas, pitäisi saada ruokaa, olisiko mitä tarjolla?”

Tarjoilija huokaa ja katsoo Soramiestä, jotenkin väsyneen oloinen on Tarjoilija.

”Meiltä lähti eilen äyriäiskokki, paras koko saarella, joten tänään ei ole tarjolla muuta kuin lihamaistelumenu. Otatteko sen?”

”Kyllä vain aina liha menee, jotenkin se äyriäismaistelu närästi viime yönä. Liekö ollut liikaa suolaa? Mutta otetaan se lihamaistelu, mutta saa nyt tuoda kerralla kolme sellaista ja saa laittaa myös samoille lautasille niin säästyy aikaa ja tiskejä.”

Kovin hiljaista on ravintolasalissa ja hiljaa on myös Tarjoilija.

”Äh, selvä. Kolme lihamaistelumenua ja isoilla lautasilla. Saisiko olla mitä juomaksi, suosittelisin punaviiniä, meillä on punaviinistä saaren paras valikoima?”

”Viiniä, no kyllähän näin mukavan päivän lopuksi voisi lihan kanssa ottaa pullon punaista. Olisiko teillä sellaista kuin Petrus, sitä olen tässä viimeaikoina juonut ja se ei ole ollenkaan hassumpaa?”

Nyt Tarjoilijan naaman väri väreilee punaisen ja valkoisen välillä, käsi alkaa selvästi täristä. Väkinäistä on Tarjoilijan puhe.

”Köh, krrr... Saimme viime viikolla Ison Kaupungin Viinitoimittajalta laatikon Château Petrus:sta, vuosi -41. Kävisikö se? Se on kyllä aikamoisen kallista, saanen sanoa.”

”Kuullostaa tutulta, otetaan sitä yksi pullo.”

Tärisevin käsin Tarjoilija tuo punaviinipullon pöytään. Ravintolasalissa useita henkilöitä on noussut seisomaan ja muutamat taputtavat. Tarjoilija aukaisee pullon.

”Haluatteko maistaa?”

”En taida, jättäkää vaan siihen, tuttu pullohan tämä. Vai tänne asti sinä hyväkäs jo ehdit!”.

Hyvällä ruokahalulla syö Soramies. Hieman häntä häiritsee muiden tuijotus ja keittiöstä kuuluva melske.

”Tarjoilija, nyt en jaksa enempää. Kiitos, oikein hyvää oli, varsinkin tuo, jossa on tuota vihreää. Viini oli myös ihan hyvää, en jaksa sitä nyt juoda enempää, jos vaikka viette keittiöön, laittavat johonkin ruokaan, äiti tekee aina kotona niin.”

Kaksin käsin tarttuu Tarjoilija viinipulloon ja lähtee kävelemään kohti keittiötä. Kuuluu vain hiljainen jupina: ”Minä saan maistaa Petrusta, minä saan maistaa Petrusta, minä saan maistaa...”.

”Tarjoilija, laskun jos saisin?”.

”Huoneenne numero oli 4528?”.

”Kyllä, sehän se.”

”Kiitos. Tulen muistamaan tämän illan lopun elämääni.”

”Kiitos vaan, mukavaahan tämä. Mutta se lasku?”

”Huoneenne numero oli 4528?”.

”Kyllä.... Aha, se numero. No hyvää iltaa vaan sitten.”

Raukeana Soramies vaipuu uneen, on se vaan liha parempi kuin äyriäiset, jotenkin sopii paremmin ihmiselle kun ihminen on lihaa, ei ole äyriäinen ihminen. Ei ole eviä eikä pyrstöä ihmisellä, eikä niitä lonkeroita. Nyt menee yö jo paremmin, niin se vain ihminen tottuu eri olosuhteisiin.

Koittaa kotiinlähdön aika ja Soramies menee luovuttamaan avaimia.

”Tässä nämä avaimet, kotiin lähden ajelemaan, kyllä se Äiti siellä jo odottaakin. Liekköhän Lihakauppias mitä saanut ruuaksi?”

”Niin...Varmasti. Viihdyittekö? Tässä tämä teidän laskunne?”

”Aa, lasku... numero on 4528”.

”Kyllä, se on teidän huoneen numeronne. Maksatteko miten?”

”4528.”

Vastaanottohenkilö tuijottaa Soramiestä ja Soramies häntä.

”Tässä tämä laskun erittely, 10367,90 euroa. Millä kortilla maksatte?”.

Soramies katsoo paperia. Aha, tämä menikin näin. Jo minä ihmettelinkin sitä numerojuttua, että mikä se oikein oli. Kyllä tästä nyt harmi tuli, miten ihmeessä minä tämän taas hoidan. Nyt ne kohta tietävät tästä kaikki, pitäisi taas osata tehdä.

”Odottakaas vähän, minun pitää käydä tuolla autolla.”

Soramies poistuu aulasta kohti parkkipaikkaa. Vastaanottohenkilö tarttuu puhelimeen.

”Terve Portti, täällä Vastaanotto. Laitatko sen portin kiinni, meillä täällä todennäköinen juoksija.”

Soramies menee autolleen ja aukaisee takakontin, kaivaa sieltä oliiviöljykanisterin, joka on täynnä seteleitä. Ottaa aluksi kolme kourallista ja sitten vielä yhden, aina on hyvä olla yksi varalla, kun ei ole niin tarkka tämä koura. Koko hotelli seuraa Soramiehen paluuta tiskille.

”Minä kun en ole oikein noita kortti-ihmisiä, niin tässä olisi näitä seteleitä, jos siitä laskette.”

”Hyvänen aika... Tämä on nyt todella erikoista. Krrr... köh, ovatko nämä setelit puhtaita?”

”On niissä vähän hiekkaa ja ehkä tuoksuvat oliiviöljyltä. En minä niitä kyllä ole pessyt – voiko noita seteleitä edes pestä? Taitavat mennä pilalle, paperia kun ovat.”

Lopulta setelit on laskettu ja maksut maksettu. Hotellin Johtaja on tullut saattelemaan Soramiestä. Ajatukset Johtajalla käyvät kuumana, on Johtaja ehtinyt muutaman päivän aikana kuulla Soramiehestä jo paljon. Tämä miehen täytyy olla korkealla, on niin erikoinen tuo valeasu. Ääneen Hotellin Johtaja, joka on ihan keskeltä linkussa koko mies, sanoo muikeasti hymyillen:

”Herra Soramies on koska tahaansa erittäin tervetullut meille uudestaan. Tässä teille tälläinen meidän Platinum-korttimme, sen kun näytätte vastaanotossa niin saatte aina meidän parhaan huoneistomme. Mitään varauksia teidän ei koskaan enää tarvitse tehdä, tulette meille silloin kun teille käy, olette aina erittäin tervetullut.”

”Kiitoksia vaan Johtajalle. Nyt sitten sellainen asia, että sovitaanko nyt tässä heti, että minä en ole täällä koskaan ollutkaan? Voisitte oikeastaan poistaan nämä päivät sieltä teidän kirjoista. Minulta jäi tuosta laskusta nämä setelit yli, otatte nyt vaikka ne korvauksena vaivannäöstä.”

”Krr... mutta miten minun kirjanpito, se menee ihan sotkuun? Ja en minä näitä Teidän rahoja voi ottaa!”

”Otatte nyt vaan, ei minulla niille ole oikein mitään käyttöä. Saanpahan purkkiin vähän tyhjää tilaa.”

”Purkkiin? Mihin purkkiin? Hyvänen aika, tämä nyt on todella erikoista. Mutta mitä minä laitan viikkoraportteihin, niihin pitää kirjata...?”

”Laitatte sinne, että vesivahinko ja seinän rakenteen korjausta, on teillä noita korjattavia asioita. Jos vaikka sen uima-altaan aidan muuttaisitte kiviaidaksi, se metalli ei ole hyvä. Sitten voisitte harkita, että noita ruokamenuja voisi hieman säätää, nyt eivät oikein toimi. Kysytte sieltä keittiöstä, minä niille jo kerroin.”

”Niin, tietysti, voisihan sitä noinkin. Jos te välttämättä vaaditte. Minäpä kirjaan nämä ylös ja me teemme muutokset ihan heti. Takaan henkilökohtaisesti, että nämä huomattavat parannukset on tehty kun näemme seuraavan kerran.”

Voi kurjuus, mikä tästä tuli, nyt ei tämä Johtaja malta pitää suutaan kiinni vaan kyllä kertoo kaikille. Taas tulee joku vahtimaan minua, että mikä mies se tämä on. Aina vaan tätä harmia!

Niin lähti Soramies kotimatkalle, pitkä oli ajomatka kotiin, ylämäkeä oli enemmän, se on sitä, kun merenrannasta nousee vuorille.

”Äiti, tässä minä. Toin sinulle tämmöisen kukan, se kasvoi siellä merenrannassa aidan vieressä.”

”No johan on, mitenkähän viihtyy täällä ylhäällä? Laitan tuonne hiekkaan, katsotaan josko vaikka selviää. No, miten se loma nyt meni? Oliko miten kurjaa?”

”Ei se kurjaa ollut. Ehkä vähän kallista ja ruuan kanssa piti tehdä ihmetemppuja. Voitko kuvitella, että ne syö sellaisia pieniä siperröksiä tuntikausia? Mutta minä annoin niille vähän ohjeita, kyllä se siitä paranee. Muutaman mukavan aidan löysin, niitä voisi käydä katsomassa toisenkin kerran. Olisiko mitä ruokaa?”

”Aina on sinulla nälkä! Sinun pitää kyllä mennä käymään Tohtorilla, olet varmasti saanut matoja niistä ulkomaan ruuista! Munakoisopastaa olisi, jos herra lomailijalle kelpaa.”

Nyt on hyvä, iso annos munakoisopastaa, ah se maku ja suutuntuma, parempaa ei ole missään.