17 Lopun alku

On aamu ja menen keittiöön aamupalalle. Mutta ei ole aamupalaa, ei kerrassa mitään pöydässä, vaan Äiti seisoo keittiössä takki päällä ja matkalaukku lattialla vieressä.

”Huomenta Äiti. Missä minun aamupalani on ja miksi sinulla on takki päällä?”

”Nyt on niin, että herra saa laittaa tästä eteenpäin aamupalansa ja kaikki muutkin palansa aivan itse. Minulle tuli nyt mitta täyteen. Yli viisikymmentä vuotta, joka jumalan herran aamu, pyhät ja arjet olen laittanut ruokaa, siivonnut ja pyykännyt. Kuka on kantanut ruuan kaupasta, kysyn vaan? Ei se itsekseen ole sieltä tullut, niin eivät nämä ihmeet tapahdu. Meidän suvussa kun osataan laskea niin se yli viisikymmentä vuotta tarkoittaa sellaista 18327:ää aamupalaa, ensin isällesi ja sitten sinulle. Nyt ei tänä aamuna enää tullut sitä seuraavaa.

Ja minä kun niin toivoin, että sinä olisit tuonut minulle tähän avun, vaikka tuon naapurin tytön olisit puhunut, mutta kun ei, tuommoinen vätys. Mies seisoa tollottaa kaiket päivät tien vieressä, aina vaatteet hiekassa ja sementissä. Kaiken muun olisi voinut vielä kestää, mutta ne aasin hajut monta kertaa vuodessa, voi rutto miten ne sinun kamppeet haisevat aina sen aasikauden jälkeen. Olen niitä pessyt vaikka miten monta kertaa ja aina vaan haisevat.

Mutta tämä oli nyt tässä. Minä lähden Siskoni luokse, häneltä poistui mies viime kuussa ja olemme jo sopineet miten jaamme kotityöt ja elämisen. Voi soittaa, mutta käymään ei tarvitse tulla.”

”Ei… ei, Äiti ei nyt noin lähde. Minä laitan tässä kahvit ja jutellaan. Jos minä hommaan tähän siivousapua, on minulla säästöjä, Äiti ei nyt tiedä. Istutaan alas ja otetaan takki pois.”

”Vai säästöjä. Eipä ole näkynyt. Herra pitää vaan säästönsä, voi olla että tarvitsee niitä. Ne ovat nuo valmisruuat aika kalliita. Mutta minä lähden nyt, Enosi lupasi viedä bussiasemalle, onkin jo tuossa ulkona odottamassa. Koetahan kasvaa aikuiseksi, poikani.”

Niin lähti minulta Äiti, ovi vain kolahti ja eteisen seinältä tippui rappausta lattialle. Istuin pöydän ääreen, kovin oli kylmä keittiössä. Mitähän taivaan tähden sitä nyt pitää tehdä? Mistä tässä pitäisi aloittaa? Oli kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Niin, jos keittäisi vaikka sen kahvin ensin.

Jotain oli pakko tehdä. Kävin keittiön kaapit läpi ja listasin ruokatarvikkeet. Kyllä näillä vähän aikaa eläisi, mutta kai tässä on pakko lähteä käymään kaupassa. Siispä kauppaan, mutta mitä sieltä ostetaan?

”Kas Soramies, eipä ole sinua näkynyt kaupassa, Äitisi on teillä ostokset hoitanut, ei kai vaan ole tullut sairaaksi?”

”Päivää vaan Kauppiaalle. Ei ole Äiti sairaana, meni Siskonsa luokse ja minä tässä nyt teen nämä ostokset.”

Seison kaupan hyllyjen välissä ja ihmettelen. Taivas tätä tavaran määrää! Tätäkin ruoka-ainetta vaikka minkä merkkistä ja mallista, monta hyllymetriä. Mistä näistä tietää mikä näistä on hyvä ja syötävää? Pitäisikö soittaa Äitille, jos olisi vaikka jo lauhtunut? Ei, kyllä oli niin äkäinen, että ei vielä, kyllä tähän pitää löytää joku toinen ratkaisu. Jos minä rupean tähän hyllyn päähän ja vähän seuraan, että mitä ne nämä muut ostavat.

Niinpä aloitin tarkkailun ja tein rekisteriä muistiini. Kauppias kävi kyllä minua aina välillä katsomassa, kovin kummasti katsoi. Ahaa, siis tuota ostavat tuosta ja tuota tuosta toisesta. Otetaan niitä.

”No saihan se Soramies ostoksensa tehtyä, taisi olla jotenkin vaikeaa?”

”Se on aina tämä uuden alku sellaista..., vai oliko se nyt lopun alku niin vaikeaa. Kun ei oikein tiedä vielä.”

”Niin, hieman erikoisia tuotteitahan Soramies otti, jos saan sanoa. Mitäpä aikoo hän näistä tehdä?”

”Ihan vaan ruokaa, mitäpä sitä muuta.”

”Hmm… lattiavahaa, valkaisuainetta ja pastaa? Ehkä ei nyt noista kaikista, jos saan suositella, niin tätä kun laitat tuon pastan kanssa niin hyvää tulee.”

Yritin minä sitä illalla laittaa, mutta ei se oikein onnistunut, oli kovin palaneen makuista. Varmaan olisi pitänyt jotenkin sekoittaa ja olisiko siihen pitänyt lisätä jotain? Kun ei oikein saa selvää näistä ohjeista. Pakko tässä on yrittää jotenkin muuten, jospa sitä kysyisi Enolta.

”Terve Eno, olisi vähän asiaa kun se Äiti lähti.”

”Istu alas. Niinhän se lähti ja kyllä minä arvasin, että nyt muuttuu sinulla elämä. En kovasti voi sinua auttaa, kun minulla on oman Vaimoni kanssa vähän sama tilanne menossa, ihan viivalla ollaan, että hän lopettaa minulta palvelut. Kaikesta olen melkein jo luopunut, tämä päivystyskin on kohta loppumassa, pitää mennä kohta tekemään pyykit. Voi tätä kurjuutta mihin tässä ollaan vajoamassa! Mutta kysy, ehkä voin jotain sanoa.”

”Onko mitään ratkaisua? En ketään vierasta halua talooni ottaa ja en minä naimisiin ala, mistä sitä ketään tähän hätään löytäisi ja on tuota ikääkin jo, en varmaan enää ole oikein käypäinen?”

”Siinä se ratkaisu ehkä on. Tämä kylä on täynnä leskiä, joilta mies mennyt kun ovat rouvat syöttäneet ne rasvaisella ruualla hautaan. Mutta se on kuule monen vuoden rupeama etsiä sopiva, joka ei vie sinua sinne hautaan. Rahaakin pitäisi olla, mutta ei liikaa ja ulkonäköä pitäisi taas korjata, on tuo näkö sen Kirjaston Neiti tapauksen jälkeen taas rapistunut, vai mitä?”

”Äh, se nyt oli sellainen lihajuttu. Kovin kuulostaa vaikealta, eikö olisi mitään nopeampaa ratkaisua?”

”No… jotkut ovat ostaneet sellaisia ulkomaalaisia kotiavuksi, mutta silloin pitäisi osata kieliä. Ovat kyllä edullisia pitkän päälle, mutta niissä voi olla sellaisia vikoja, että eivät viihdy ja alkavat oikutella. Tietty voisi tehdä sellaisen harjoitteen, minulla on näitä yhteyksiä, laitanko tilaukseen?”

”Kiitos Eno, ei laiteta vielä, minun pitää tätä miettiä.”

Menin kotiin ja istuin keittiön pöydän ääreen. Talo oli hiljainen ja lattia kylmä, kiveä kun on. Taivas tätä elämää, miksi kaikki on aina niin vaikeaa? Mitä minä nyt teen?

16 Yö

On yö ja en saa oikein unta. Vanha talo natisee ja napsuu. Kissakin liikkuu ja pitää pientä ääntä, on varmaan taas hiiriä sisällä, toivottavasti saa Kissa ne kiinni. Olisi edes se Aasi. Voisi sille jutella ja sitä rapsutella. Laittaisi sille vaikka sellaiset uudet valjaat, sellaiset vihreät.

Ajattelen kaikkea tapahtumia mitä tässä on ollut ja missä tilanteessa itse olen. Rekisteriämme, muurauksia, rahaa, Enoa ja Äitiä. On näitä paljon, miten näitä voikin olla näin paljon? Miten sitä ihminen muistaakin kaikki, eikö voisi edes osan unohtaa?

Jos lähtisin täältä pois, menisin vaikka pohjoiseen. Mutta mitä minä siellä tekisin? En tunne sieltä ketään, kaikki jotka sinne oikeasti ovat menneet, ovat kadonneet ja heistä ei koskaan kuulu enää mitään. Toisaalta myös ne, ketkä eivät ole menneet pohjoiseen vaikka näin luullaan, ovat kadonneet, eikä heistäkään koskaan kuulu mitään. Ovat jossain betonin täytteenä tai meren pohjassa, osa voi olla noissa järvissäkin. Moni ei tiedä miten monta järveä meillä on tässä lähellä, kyllä sinne monta mahtuu ja kyllä sinne monta on mahtunutkin, iso luku sekin.

Mutta ei sieltä pohjoisesta varmaankaan löytyisi paikkaa, missä voisi myydä rakennustarvikkeita. En minä toiselle ala hommiin, on sen verran tuota kokemusta tullut vaikka mistä. Voisihan sitä tietysti jonkun paikan ostaa, mutta miten sen nyt tekisi, kun nämä minun rahat eivät oikein ole olemassa? Ei taitaisi seteleillä ostaminen oikein onnistua, on ne vaan nuo pankit niin hankalia. Kohta on joku viranomainen kyselemässä, että mistä se tämä seteli tuli. Ei kelpaa niille jos sanoo, että oliiviöljypurkista otin.

Rantapaikkaakin olen miettinyt, mutta siellä tuulee ja en minä jaksa merta kovin kauan katsoa, sitä kun ei pysty laskemaan. Kerran olin rannalla ja laskin aaltoja, joka tulivat rantaan. Oli niissä erilaisia aaltoja, mutta kovin tylsää se oli verrattuna tähän meidän liikenteenseurantaan, tässä on tuota vaihtelua niin mukavasti. Se jatkuva tuulen ja aaltojen kohina myös jotenkin turruttaa, ei ole hyvä korville eikä päälle. Ja on tuota hiekkaa kyllä nähty riittävästi yhden elämän edestä.

Sitten olisi tämä minun Äiti. Mitä minä hänelle tekisin jos johonkin lähtisin, yksin en voisi häntä jättää, hyvää ihmistä? Tietysti tuossa kylän laidassa on tuo Pastorin johtama vanhuskoti, mutta Enon mukaan siellä on koko ajan liian vähän porukkaa töissä, näin meidän liikenteenseuranta näyttää. Monena yönä siellä ei ole ketään, keskenään nukkuvat vanhat ja näkevät varmaan vanhojen unia. Myös Eno sanoi, että kovin paljon sinne menee Apteekista unilääkettä noin pienelle porukalle vanhoja, oli Eno seurannut tätä liikennettä kuukauden ihan erikseen, kun sukulaiset olivat Enoa sinne Pastorin vanhuskotiin työntämässä. En minä Äitiä sinne, yksin vieraiden joukkoon ja lääkettä syömään. Hyvä uni tässä meidän talossa tulee kun on saanut tukevan iltaruuan alle.

Sitten on tämä ruokapuoli. Äidin ruoka on se mitä minä syön, tomaatit Enolta ja liha Lihakauppiaalta. Tietysti tulee aika, jolloin Äiti ei enää pysty minulle ruokaa laittamaan, kyllä minä sen jo nyt tunnistan ja se onkin sitten hyvin paha juttu se päivä. Minä kun olen päivät aidan vieressä hommissa ja en koskaan ehdi kauppaan, sunnuntaina kun kylän kaupat eivät ole auki. Pitäisi saada joku joka käy kaupassa, mistähän sen saisi?

Äiti myös siivoaa ja huoltaa meidän vaatteet. Miten taivaan nimeen minä nämä hoidan kun Äitiä ei enää jaksa? On meillä tuo pesukone, kyllä minä sen nappulat ymmärrän, mutta taivas niitä pesuaineita! Niitä on ainakin viittäsataa eri sorttia, tiettyä värivaatteille, toista toisille ja kolmatta muille. Sitten on lattialle eri purkkia, pöydälle omansa, kylpyhuoneelle ainakin viittä erilaista eri paikkoihin. Kuvitella, ikkunoille on omansa. Onneksi laitoin kalterit ikkunoihin.

En saa unta. Kaikki pyörii ja pulpahtelee mieleen. Pitäisi varmaan ottaa Tohtorin määräämä unilääke, mutta kun se lääke näyttää niin pahoja kuvia, ette kyllä arvaa miten pahoja. Myös pillerin jälkeen aamulla on ihan turtana koko pää ja ei tule liikenteenseurannasta mitään.

Olen teille näitä minun tarinoita muutaman tässä kertonut, mutta en kovin pahoja. Oikeista pahoista tulee sellainen levoton olo, jotenkin alkaa ohimossa jyskyttämään ja pitää ottaa niitä Tohtorin verenpainelääkkeitä. Auttavat kyllä hyvin, hyvät lääkkeet on Tohtorilla. On onneksi näitä mukaviakin tarinoita mitä kertoa ja ei vain niitä pahoja. On se ihme miten televisiossa vaan jaksavat aina niitä pahoja kertoa ja ne vaan kiinnostaa ihmisiä enemmän. Mikä lie ihmisissä vikana kun paha kiinnostaa? Hyvistä asioista saisivat enemmän kertoa ja ruokaohjelmat on minusta mukavia, varsinkin jos vielä syövät sitä valmista ruokaa. Näkee siinä, että onnistuiko miten se ruoka. Mutta niistä ruokakilpailuista en pidä ollenkaan, missä pitää tehdä ruokaa hosumalla, vähällä ajalla. Kyllä vaan kun Äiti laittaa ruokaa, niin ei siinä hosuta, kyllä on hyvää ja tulee mukava mieli minulle kun sitä saan syödä. Ei tarvita pisteitä laskea, eikä aika lopu kesken, eikä ruokakaan. Osaa se vaan Äiti tehdä mukavia ruokia, ihan tässä melkein nälkä tuli.

Isästäni en ole teille kertonut mitään ja parempi niin. Paksun kirjan verran olisi niitä Isän tarinoita, mutta kovin ovat pahoja, osaa ei oikein uskalla edes muistella. Jos mietitte miksi me tässä Äidin kanssa kahdestaan ollaan, niin Isän perujahan se. Eno järjesti tämän meidän asumisen, kun Isän kappaleet oli saatu kasattua Pastorille siunattavaksi. No nyt se tuli tämäkin mieleen, olisi saanut olla tulematta.

Enosta voisi myös sellaisen betoniharkon paksuuden verran tarinoita kertoa, mutta mitenhän mahtaisi minulle käydä, kun ette te kuitenkaan malta olla hiljaa. Enon tarinat on enemmän noita rahan ja tavaran kanssa puljaamista ja eivät ole niin pahoja. Vaikka on niidenkin seurauksena tullut vaikka mitä harmia. Mutta ehkä jätän nämäkin teiltä pois, niin saatte te edes vähän unta. Parempi nämä on vain minun hautoa, mitä näillä muita kiusaamaan.

On se niin hassua, että kylän kesävieraat kuvittelevat, että tämä meidän pieni kylämme on tylsä ja hiljainen. Minä yksi näistä pakollisista nähtävyyksistä, tämmöinen Soramies, joka seisoo aina aidan vieressä ja heilauttaa kättä kun he ajavat siitä autollaan ohi. Eivät tiedä mistään mitään, sanon minä.

15 Silta

Oli tiistai alkusyksystä ja olin aloittamassa uutta päivää. Pihaan ajaa Siltainsinööri, Allasmiehen sisaren poika.

”Hyvää huommenta. Olenkohan oikeassa paikassa ja oletteko te mahdollisesti Herra Soramies?”

”Oikeasta paikasta en tiedä, mutta Soramieshän minä. Kyllä minä Siltainsinöörin tunnen, olette tuossa uima-altaassa monta kertaa ollut uimassa. Mikäpä tuo hänet käymään; semettiä uima-altaaseen?”

”Ei ole ongelmaa altaassa. Olisi pahempi ongelma ja enoni Allasmies suositteli Soramiestä, teillä kun on pitkä kokemus näistä rakennusteknisistä asioista. Ehdittekö lähteä mukaan, tätä ongelmaa ei voi oikein kunnolla kertoa, se pitää kuulla ihan itse?”

”No johan, pitäisi laittaa tämä oma työmaa kiinni ja jää päivän tulot saamatta...”

”Jos tehdään niin, että minä annan tämän verran rahaa Soramiehelle asiantuntijapalkkiona, saan ne kyllä kirjanpidossa hoidettua. Otatte tämän korvauksena menetetyistä päivän tuloista, käykö näin?”

Oikein mukavan summan tarjosi Siltainsinööri, joten kävihän se. Tietysti liikenteenvalvontaan tuli taas aukko, mutta minkäs teet, maksava asiakas on aina oikeassa.

Lähdettiin Siltainsinöörin autolla, oikein mukava auto insinöörillä. Ajettiin pikkuteitä kunnes tultiin valtatielle, joka yhdistää isot kaupungit toisiinsa ja jatkettiin sitä pitkin. Kun oli ajettu viitisen kilometriä, tultiin harjanteelle, josta aukesi hieno näkymä yli laajan laakson. Tämän laakson yli oli rakennettu ainakin kilometrin mittainen silta, betonia näytti olevan.

Siltainsinööri pysäytti autonsa ennen siltaa tien viereen, noustiin autosta ja hän pyysi seuraamaan. Mentiin sillan alle.

”Isäni oli tätä siltaa suunnittelemassa ja tekemässä 70–luvulla. Nyt jos Soramies tulee tänne, niin hän kyllä huomaa ongelman. Ei kannata kiinnittää huomiota pilarien  ulkokuoreen, se ei ole se ongelma.”

Sillan alla oli isoja betonisia pilareita, jotka kannattelivat siltaa, yli kymmenen kappaletta niitä oli. Ulkopinnasta oli irronut palasia ja betoniraudat sojottivat pinnassa. Kävelin lähimmän pilarin luokse ja kuulin jotain todella pelottavaa. Kaikki pienet hiuskarvat iholla nousivat pystyyn, ääni oli jotain sellaista, kuin joku olisi viiltänyt tylpällä veitsellä koulun luokkahuoneen liitutaulua. Ääni oli toisaalta hyvin matala ja se sykki ja aaltoili sillalla liikkuvien autojen tahdissa. Kuorma-auto aiheutti viiltävän parkaisun ääneen ja oli pakko hypätä kaksi askelta taaksepäin. Kyllä oli pelottava tuo ääni.

”Mikä ihmeen peto tuolla pilarin sisällä on?”

”Petopa hyvinkin, hyvin sanottu Soramies. Kun tätä siltaa suunniteltiin ja tehtiin, niin siinä tapahtui muutamia virheitä ja tietysti yhtään ei auttanut se, että itse valu ja betoni tehtiin huonosti ja myös huonoista materiaaleista, mitä lienevät laittaneet valun sisään. Tuo ääni tulee siitä, että liikenne liikuttaa siltaa ja pilarin sisällä oleva rauta liikkuu ja hankautuu toisia rautoja vasten, tietysti välissä on betonin muruja, jotka käyttäytyvät kuin lasi. Siitä tuo repivä ääni. Olemme tätä seuranneet ja tilanne pahenee joka vuosi, kyseessähän on yksi saaren valtaväylistä ja tässä liikennemäärät senkun kasvavat. Nyt on niin, että nämä sillat kuuluvat tienhoitopiiriini, jonka valvonnan perin isältäni. Jos tämä silta sortuu, minkä se tulee tekemään jossain lähitulevaisuudessa, minä joudun oikeuteen, vankilaan ja menetän kaikki perheeni omaisuuden, myös isältä perityn. Soramies tietää miten monia vuosikymmeniä täällä käydään oikeutta ja millä tavalla. Kaikki tulee minulta menemään, ihan kaikki. Tämä ääni, se on tullut minulla uniin ja mennyt syvälle ihon alle! En saa enää hetken rauhaa, voiko Soramies auttaa?”

Ihokarvat pystyssä siirryin vielä hieman kauemmaksi pilarista ja sen karjunnasta, yläpuolella jyrisi iso rekka-auto siltaa pitkin.

”Onko tässä lähellä mitään ruokapaikkaa? Pitää hieman miettiä.”

Ajettiin Siltainsinöörin kanssa läheiseen kylään, josta löytyi pieni ravintola. Oikein mainion liharaviolin ja lampaanliha-annoksen jälkeen elämä näytti taas hieman paremmalta.

”Mennäänpä nyt takaisin, minulla on muutama ajatus.”

Siellä silta oli vielä pystyssä.

”Voisiko tämän purkaa ja tehdä uuden?”

”Nyt ei Soramies tiedä mistä puhuu. Tämän purkaminen ja uudelleenrakentaminen maksaisi niin paljon, että sitä rahaa ei tästä maasta löydy, eikä kyllä muistakaan maista. Nyt pitää muistaa, että näitä samanlaisia siltoja on täällä 137 kappaletta ja niissä kaikissa on sama vika.”

”No oho, onhan noita. Miten jos tämän panisi kiinni ja laittaisi kiertotien? Niitähän täällä jo on vaikka kuinka paljon.”

”Kyllä siihen tässä varmaan päädytään, kun yksi näistä silloista ensin sortuu. Se vain vaikuttaa matka-aikoihin ja osa noista kiertoteistä kulkee vaikutusvaltaisten henkilöiden kesäasuntojen viereltä. He siitä hermostuvat ja lähtö tulee minulle työpaikasta. Myös poliitikot pelkäävät, että heiltä häviää kannatus kun yritykset ja ihmiset hermostuvat huonoihin teihin. Ei ole kovin hyvä ratkaisu, mutta kai se pakko sitten on.”

”Olisi minulla vielä yksi ratkaisu. Olen melko varma sen toimivuudesta, mutta sitä pitäisi kokeilla. Siltainsinööri näkee nuo savikkopellot, jotka ovat tuossa rinteessä ennen tätä siltaa?”

”Niin.... mitä noista pelloista?”

”Nyt ovat syksysateet tulossa eli jos tekisitte näin. Kuoritte tuosta sillalta tuon asvalttipinnoitteen ensin pois. Sitten laitatte reunoille kaksi kerrosta hiekkasäkkejä niin, että sillalta ei pääse vesi pois. Kaivurilla kaivatte tuolta pellolta urat tähän tielle, sitten pelloille paljon vettä, niin että peltojen savi valuu vellinä tähän sillalle. Saitteko idean?”

”Siis mitä? Silta täyteen savivelliä? Autothan ovat sivuikkunoita myöten ravassa ja minä tulen saamaan hurjat haukut ja varmat potkut. Mitä ihmettä Soramies oikein tarkoittaa? Hupsujako hän puhuu?!”

”Tämä on melko vanha tarina. Se oli silloin kun roomalaiset rakensivat omia teitään ja siltojaan, ei heillä ollut betonia eikä rautoja, kiveä vain. Mutta he keksivät, että kun kivien väliin kaatoi savivelliä ja antoi sen kuivaa ja kovetttua niin silloista tuli tukevia. Hieno savi menee joka paikkaan ja sitoo rakenteen. Olisin sitä mieltä, että kannattaisi kokeilla. Savea voi lisäksi ajaa sillalle kuorma-autolla, mutta pitää olla tarkkana, ei saa olla mitään isoja kappaleita savea. Kaikki pitää olla hienoa hiesua tai isot tukkivat halkeamat, joita pitkin savivelli valuu rakenteisiin. Jos sellaisen pari viikkoa antaisi liikenteen survoa savivelliä ja sitten sillan putsaus ja uusi vedenpitävä kansi päälle. Kuukauden antaisi sitten kuivua, ehkä kaksi olisi jopa parempi kuivumisaika.”

Siltainsinööri istui sillan penkalle, Soramies siihen viereen. Istuivat hiljaa, liikenne jyrisi ohi. Eivät tienneet tavan kulkijat mistä menivät ja mitä miettivät miehet. Jos olisivat tienneet, niin eivät olisi siinä sillalla kulkeneet. On se vaan hyvä, että ei tavallinen ihminen näistä tiedä mitään, voisi tulla muuten melkoinen kapina.

Kului monta hetkeä, mutta lopulta Siltainsinööri nousi ja kätteli Soramiestä, ei sanonut mitään vaan noustiin autoon ja ajettiin takaisin Soramiehen kylään.

”Olen miettinyt Soramiehen ehdotusta ja kyllä me nyt kokeilemme, on se sellainen ajatus. Palaan parin kuukauden päästä, käydään sitten yhdessä katsomassa miten kävi.”

Soramies käveli portilleen, otti lukon pois ja aukaisi portit. No, sain päiväruuan ja onhan sitä vielä aikaa odotella asiakkaita, mikäpä tässä aidan vieressä, ei tuule edes kovasti.

Kului kaksi kuukautta ja jopa valtakunnan uutisissa oli monena päivä uutisia etelän huonoista tieolosuhteista, erikseen mainittiin likaantuneet autot eräällä sillalla. Jopa eräs merkittävä henkilö oli liannut kenkänsä kyseisellä sillalla, kun oli pysähtynyt ihmettelemään savivellisiltaa. Siltainsinööriä haukuttiin kaikissa lehdissä ja hän sai lisänimen Kuravellimies.

Soramies oli palannut päivittäiseen rutiiniinsa ja vietti iltapäiväänsä aidallaan, aurinko lämmitti mukavasti ja mahassa oli erinomainen annos sienipastaa, äiti se osaa tehdä sienipastan paremmin kuin kukaan.

”Kas, mitä Siltainsinööri? Vieläkö on silta pystyssä?”

”Siellä se oli vielä eilen. Nyt on kurahoito tehty ja voisimme lähteä katsomaan miten kävi. Jos tämä ei auta, niin onko Soramiehellä muita ajatuksia? On se tämäkin ajatus ollut kyllä melkoinen, sillä olen saanut niskaani niin paljon kuraa tästä vellihoidosta, että en toista kyllä ottaisi.”

”Noo, olen minä sitä tässä miettinyt ja on minulla pari muutakin ajatusta, mutta käydään nyt ensin katsomassa miten tämän kanssa kävi.”

Ajettiin sillalle ja siellä se oli, mutta nyt se oli puhdas ja päällä uusi asvaltti. Siltainsinööri huusi työmiehille, että puomit saa nyt ottaa pois ja päästää liikenteen kulkemaan sillalle. Katseltiin kun liikenne alkoi kulkea. Oli aika mennä sillan alle ja kohdata pilari, hieman näytti jännittävän molempia, Siltainsinöörillä toinen käsi tärisi selvästi. Laskeutuivat miehet sillan alle ja lähestyivät pilaria.

”No heh, jopa on peto hiljentynyt. Mitäpä sanoo Siltainsinööri?”

Siltainsinööri ei sanonut mitään vaan alkoi itkeä tyrskivää itkua, räkä valui pitkin poskea. Mikä sille nyt tuli? Hyppäsikö se peto tuohon insinööriin?

”Anteeksi, on ollut aika kovia paineita tämän sillan kanssa, oli se savivellihommakin vielä lisänä. Kyllä tämä kohta tästä rauhoittuu.”

”Siltainsinööri ottaa ihan rauhassa, ne on nuo insinöörihommat joskus aika raskaita, ei sitä muut arvaa.”

Insinöörin tyrskintä alkoi hiljalleen rauhoittua ja naaman väri palasi normaaliksi.

”Kertakaikkiaan ihme juttu! Nyt se ei pidä mitään ääntä! Miten voin kiittää Soramiestä?”

”Mitäpä näistä, teette nyt vaan kaikille silloille saman savihoidon niin ei kukaan loukkaa itseään. Jos vaikka käydään siellä ravintolassa syömässä, siellä oli oikein mukavaa ruokaa.”

”Käydään, mutta kyllä minä hommaan Soramiehelle jotakin tästä, oli tämä sen verran iso juttu.”

Aika kului, meni vuosi, tuli seuraava vuosi. Tuli maanantai ja Postimies.

”Tässä olisi Soramiehelle tämmöinen virallinen kirje valtionhallinnolta, pitäisi ihan kuitata tähän, että on vastaanottanut. Onko Soramies joutunut ongelmiin?”

”Ainahan tätä ongelmaa on, Postimies ei kyllä arvaa miten paljon, mutta tuskinpa tässä mitään sellaista on. Ehkä en ole osannut jotain lomaketta täyttää ja lähettää. Kiitokset Postimiehelle, minä ihan itse tämän kyllä aukaisen ja luen, ei ole julkiseen jakeluun tämä.”

Illalla Soramies aukaisee kirjeen huonessaan. Sen on lähettänyt Ordine della Stella della Solidarietà Italian pääsihteeri (suomeksi Italian Solidaarisuuden Tähden ritarikunta) ja kirjeessä kerrotaan, että Soramiehelle on myönnetty ritarin arvonimi ja ansioristi miekkojen kera (https://www.quirinale.it/page/stellasolid).

Tuli joulu ja taas Soramies ajoi Aasia joulukulkueessa uusi Maria kyydissä.

”Aasi, uljas ratsuni, tässä ritari Soramies. Lähdemmekö yhdessä pelastamaan joulun? On se vaan sinulla tuo elämä mukavaa. Katso, minulle antoivat tämmöisen tähden, laitan sen tähän sinun kaulaan. Tätä älä syö, se on metallia. Jos onneton syöt, niin tulee sinulle suoleen reikä ja kuolet hyvä elukka. Nyt on sinulla joulukoriste ja tästä saat käynnistysporkkanan, niin päästään liikkeelle.”

Kohtuullisesti meni Aasin jouluajo, paljon ei tullut mutkia. Liekkö ritarius auttanut?

Soramies palasi kotiinsa ja pudotti mitallin oliiviöljyastiaan, samaan missä säilytti rahojaan. Sinne hautautui mitalli setelien joukkoon.