14 Aita

Kerron nyt teille jotain sellaista mitä kukaan muu ei tiedä: Minulla on maailman paras työ. En tarkoita kaikkea tätä kaaosta ja murhetta, josta olen teille kertonut, se on kauheinta koko tässä olossa, tarkoitan tätä kun seison tässä aidan vieressä.

Parasta on tietysti tuuli. Jospa kerron hieman näistä tuulista, kun joka päivä se tuuli on niin erilainen. Kesällä kuuma, polttava ja se tuo mukanaan maastopalojen tuoksuja, ylikypsää tomaattia ja vienoa viinintuoksua. Kesään kuuluu myös se, että taivaalla ei ole pilviä. Sitä taivaan väriä, miten voi olla jotain noin sinistä, vähän samaa kuin siinä meressä? Kun oikein pinnistän ja yritän erottaa jotain toista väriä, niin en yleensä onnistu, näen vain sinistä. Pelkkää sinistä molemmat silmät täynnä, se tuntuu todella hyvältä.

Syksyn tuuli taas on kostean pehmeä, sumuinen ja utuinen. Myös pilvet tulevat ja millaiset pilvet! Niissä on muotoa ja näköä. On vaalean ja tumman sinisen eri sävyjä. Toiset nousevat korkealle ja toiset ovat matalia, mutta peittävät suuria alueita taivaasta. Tuoksut muuttuvat yhä voimakkaammiksi, märkä maa tuoksuu, ehkä siellä on myös savua, mutta nyt savu tulee savupiipuista. Laakso edessäni on usein aamuisin sumun peitossa ja hiljalleen tuuli puhaltaa sumun pois. Taivas sitä sumun kuvioiden tanssia! Jos olisi henkiolentoja, niin varmaankin ne näyttäisivät tuolta.

Talvella tuuli on kova ja kylmä, mutta tällöin turvaudun aitaani. Se suojelee minua pahimmalta pohjoistuulelta, siirryn vain hieman tuohon vasemmalle. Olen siinä korottanut aitaa harkoilla niin, että vain pää jää aidan yläpuolelle. Monesti on mukava kyyristyä tuulensuojaan ja antaa tuulen viheltää yli. Aita, se ei heilu, se on ja pysyy. On mukava ottaa kiinni sen karhesta pinnasta ja tuntea hiekanjyvät, tämä aita on tehty oikeasta hiekkakivestä. Joskus se tämäkin on ollut merenpohjassa ja kalat uineet tässä, ovatkohan olleet syötäviä kaloja? Pitääkin pyytää Äitiä tekemään kalaa. Ai niin, piti kertoa tästä maailman parhaasta työstä. Miltä talvi tuoksuu? Talvi tuoksuu raikkaalta ja puhtaalta, siitä on poistunut kaikki syksyn lahoava tuoksu. Aina kesällä kaipaan tätä talven raikkautta, mutta kun olen talvessa niin kesä on jo mielessäni. On se kummallinen tuo ihmisen ajattelu, vai mitä?

Keväällä tuuli alkaa pikkuhiljaa lämmetä ja kääntyä. Yhä useammin tuulee etelästä ja sieltä tulee hiekantuoksu, joka on minulle niin rakas. Voi sitä tuulen rakennetta kun siinä on kuivaa, punaista hiekkaa! Myös etelätuuli tuo aina kevään linnut. Miten kyllästynyt olenkaan aina talven jälkeen katselemaan pulujen ikuista pyrähtelyä. Kyllä vain on pääskysen lento kaunista, ihan kuin se ei lentäisi ollenkaan, vaan olisi osa ilmaa. Myös haukat tulevat ja ottavat osansa näkymästä. On hienoa katsoa haukan metsästystä ja sitä puhdasta liitoa. Siinä on jotain sellaista osaamista, mikä monelta ihmiseltä puuttuu. Ihminen se vain äheltää ja säntäilee, ei nauti eikä osaa olla.

Tässä aidan vieressä olen yrittänyt asettua olemaan. Olen vuosien aikana parannellut tätä aitaa. Aitahan ei itseasiassa ole minun, tämä tienpitäjä se on tähän laittanut, että eivät ihmiset ja autot putoa tuohon rinteeseen. Mutta saahan sitä parannella, jos omalla rahalla tekee, eikö vain?

Olen tehnyt tähän aitaan kolme eri korkeutta. On tuo korkea osa sille pohjoistuulelle, josta jo kerroin. Se on sellaiset 140 senttimetriä korkea. Sitten on tämä keskiosa, jossa harkkojen yläpinta on noin metrin korkea. Se on minun niin sanottu lepo-osa, jossa on mahdollista ottaa kaksi eri asentoa, selkä aitaan päin tai sitten kasvot tielle päin. Kun kääntää selän aitaan päin ja laittaa kyynärpäät aidan päälle saa mainion näkymän vastapäisen kukkulan rinteelle ja taivaalle. Tässä on tietysti pieni ongelma, en näe tietä, mutta jos auto sattuu menemään tiellä, niin voi aina kääntää hieman päätä ja ottaa tiedot muistiin. Toinen asento onkin sitten sellainen missä kyynärpäät aidalla, hieman etuviistoon rönöttäen seuraan liikennettä, se on mukavaa vaihtelua selälle ja jaloille, mutta ei siinä kauan voi olla. Tähän olen myös laittanut aidanpäälle hieman pehmikettä, on mukavampi nojata ja ei käy niin pahasti kyynärpäihin tuo hiekkakivi.

Kolmas osa on aivan oikealla ja se on minun peruspaikkani, siinä aita on matalin, sellaisen reilun 70 senttimetriä. Tähän nojailen ja seison, joskus istun välillä sen päällä. Maassa minulla on hieman kumimattoa, se estää mukavasti kosteutta ja se tuntuu jalan alla mukavalta. Näillä kolmella paikalla pärjään oikein mukavasti.

Entäs aurinko, enkö siitä mitään sano? No, hyvähän se aurinko on olla. Saisi talvella vaan lämmittää vähän enemmän ja kesällä voisi hieman hillitä tuota paahtamista, mutta hienon kaaren se tekee. Kerran laitoin tähän aidalle sellaisen metrin tikun pystyyn ja seurasin miten sen varjo piirsi kaarta. Sanovat, että tämä maapallo pyörii ja aurinko pysyy paikallaan. Höpöpuhetta on, sanon minä, sellaista sisälläistujien puhetta. Aamulla nousee tuolta kylän takaa, valaisee maiseman ja laskee tuonne vuoren taakse. Ei pyöri maisema enkä minäkään, näkeehän tuon kun tulee tähän seuraamaan. Aurinko se lenkkiä heittää ja hyvä niin, johan sitä pää menisi pyörälle jos kokoajan pyörisi ympyrää tai mitä kaarta sitä nyt pitäisi tehdäkään.

Nyt varmaan joku teistä kysyy, että eikö minulla ole tylsää tässä aidalla? Kuka sitä pelkällä tuulella ja auringolla elää?

Monesta koostuu päiväni, näin voin sanoa. Tietty on sitä liikenteenseurantaa ja asiakkaitakin käy, mutta minulla on myös paljon erilaisia juttukavereita. Päivä alkaa yleensä siitä, että Turri tulee luokseni aamutoimille. Turri on sellainen keskikastin koira, me olemme tunteneet toisemme jo monia vuosia ja jokainen aamu Turri jolkottelee alarinteestä ja tervehtii. Nostaa jalkaa aidalle, hän on viimeaikoina suosinut tuota korkeampaa osaa. Juttelemme siinä kylän kuulumisia, kuka missäkin on liikkunut ja onko uusia koiria tullut reitille. Kommentoimme säätä ja ruokia, yleensä Turrin kommentit ovat kuivahkoja, hieman haukkuvia. Minulla on taskussa aina muutama herkkupala ja yhdessä niitä kehumme. Joskus harvoin keskustelemme terveydestä, jos on ollut köhää tai jos on ollut tassu kipeänä, mutta me molemmat pyrimme välttämään tätä aihetta, jotenkin se ei sovi aamuun. Ei ole mukavaa aloittaa päivää valittamalla. Nukkumisesta kylläkin juttelemme, toisinaan Turriakin väsyttää ja hän saattaa ottaa aamuvälilevon siinä aidan suojassa.

Turrin lähdettyä jatkamaan päivän töitä tulevat yleensä päivän hyönteiset. Lämpötila on noussut sen verran, että aidan koloista ja raoista ryömii esiin mitä ihmeellisempiä ötököitä. Nämä vaihtelevat eri vuodenaikoina, talvella on enemmän madonsukuisia ja keväällä ja kesällä lentämään pyrkiviä ötiäisiä. Siinä yhdessä ihmettelemme päivän alkua, laskemme jalkoja ja siipiä, vertailemme eri värejä. Kyllä vaan on joku nämäkin miettinyt, miten ihmeessä näitä voi olla niin monenlaisia? Luulisi, että yksi tyyppi ja rakenne riittäisi, mutta kun ei. On karvaa, viikseä, panssaria, siipeä, jalkaa vaikka mikälaista. Joskus laskin keväällä, että tässä aidassa liikkui päivän aika 34 erilaista eläjää. Mistähän ne kaikki saavat elantonsa? Toisiaanko ne syövät vai näitä kasveja?

Kasvit ovatkin ihan oma lukunsa. Joka kevät seuraan eri kasvien ponnistelua aidan raoista kohti taivasta. Viime keväänä minulla oli kannustuksessa kaksi kasvia, toiseen tuli sellaiset siniset kukat ja toisessa oli keltaiset. Molemmat selvisivät aika pitkälle kesään, sen sinikukkaisen söi jokin torakka ja keltainen kuivi kesällä, vaikka hieman annoin sille vettä iltaisin. Myös aidan edessä maisema muuttuu jatkuvasti. Eri kasvit tulevat lehteen eri aikaan, vihreä muuttuu hennosta yhä tummemmaksi ja kesä polttaa ne ruskeaksi. Talvella näkymä aukeaa, vihreää on, mutta väri tulee puista, jotka ovat ikivihreitä, ruohossa on jotenkin ihan toinen sävy vihreästä.

Iltapäivällä tulevat kissat. Niitä voi olla lauma tai sitten vain yksittäisiä kulkijoita. Juttelemme kissa-asiat, miten on kehrännyt ja missä on ollut mukavaa olla. Kissat ovat jotenkin kauhean mukavuudenhaluisia, eivät viitsi vaivautua jos ei huvita. Minulle juttelevat kaikenlaista, kuulevat paljon juoruja kun makoilevat ihmisten pihoilla. Myös kylän hiiritilannetta seuraamme tiiviisti, olen huomannut, että se kertoo paljon yleisestä taloustilanteesta. Jos hiiriä on paljon, menee ihmisillä keskimääräisesti hyvin. Miksikö? Tällöin ihmiset ostavat paljon hömppäruokaa ja käyttävät kertakäyttöasioita, jotka päätyvät roskiin ja siitä hiirien ruokapöytään. Enemmän hömppäruokaa, isommat juhlat. Kissoilta kuulen myös onko säätila muuttumassa. Jos on tulossa sadetta niin kissat sen tietävät, ovat sellaisia vesipelkureita. Tämä on hyvä, osaan ottaa toisen takin ja kengät mukaani seuraavana päivänä.

Päiväruokailun jälkeen on yleensä hieman hiljaisempi jakso ja silloin ehdin nauttia työstäni. Annan ajatuksen vaeltaa, mietin asioita ja lasken. Mitä oikein lasken? Kaikkea, ihan kaikkea. Kylän sähköjohtoja, ovien lukumääriä, ikkunoita, kenkiä, sänkyjä, ihan kaikkea, vaikka laakson puiden määrää. Voisi luulla, että tuon aidan edessä olevan laakson puiden määrä pysyisi aina samana, mutta näin ei todellakaan ole vaan se muuttuu joka vuosi. Joskus huvittelen sillä, että lasken montako puuta on käytetty kyläni talojen kattojen tekemiseen. On siinä monta puuta jouduttu kaatamaan ja sahaamaan, vai mitä? Joskus laskut ovat todella vaikeita ja minun pitää selvittää niitä monta viikkoa, minulla kun ei ole siinä aidalla paperia eikä kyniä. Otin kyllä kerran ne mukaani, mutta ei siitä mitään tullut, tuuli vei paperit ja kynä putosi aidan väliin, se oli sellainen hyvä kynä ja niitä ei aina saa kaupasta. Paras on vaan päässä laskea näitä, hyvin se onnistuu kun rauhoittuu ja keskittyy kunnolla.

Jotenkin tämä ajattelu ja laskeminen rauhoittaa, monet murheet eivät tunnu enää niin pahoilta kun tietää, että maailma on niin suuri ja asioita on niin paljon. Miten ne ihmiset oikein jaksaa olla, joille koko ajan joku toinen sanoo mitä pitää tehdä ja ajatella? Luulisi, että sellaista hommaa ei kovin kauan jaksaisi tehdä. Minulla kun on tämä täysi vapaus, ei ole kukaan sanomassa mitä ajatella ja laskea. Tietysti on tuo liikenteenseuranta, mutta se on myös erilaista mukavaa ja Enon kanssa meillä on se sopimus.

Illalla minulla käy sitten kylässä Nilkku. Nilkku on sellainen pienempi koiraeläin, jolta on joku tauti tai joku muu vienyt toisen etujalan. Hienosti Nilkku pomppii luokseni, nostaa Turrin tekemään paikkaan jalkaa eli taiteilee kahdella jalalla, nyt se on paikka merkattu riittävästi. Hieno suoritus muuten, kokeile itse kallistua yhden käden ja yhden jalan varassa pystyasentoon. Nyt sitten pysyt siinä sellaisen yhden pissin verran aikaa, ei se kaikilta onnistu. Juttelemme illan tapahtumista, onko kenellä tulossa illalla juhlia tai onko joku menossa viettämään iltaa ihan ravintolaan. Myös Nilkkua kiinnostavat ruoka-asiat, on kovinkin lammaslihan ystävä ja hän tietää, että minulla on aina pienet maistiaiset tarjottavana. Erityisesti kyljysluut ovat meidän molempien herkkua. Nilkku on myös paatunut autoharrastaja, hän on kerännyt laajat tiedot kylän paremmista autoista ja seuraa niiden liikkumista. Juttelemme, kuka on mitäkin makupaloja antanut ja mitä temppuja on pitänyt esittää, jotta makupalat ovat irronneet. Nilkun mukaan auton moottorikoko on kääntäen verrannollinen makupalan ravintoarvoon. Minä en voi muuta kuin nyökätä, samaa olen havainnut rakennusmateriaalien ostamisessa. Ne ketkä tinkivät hinnasta, eivät aina ole niitä köyhimpiä. Nilkku kiittää ja jatkaa alatielle, hänellä siellä kierros jatkuu.

Oma lukunsa päivien kierrossa ovat roskat, jotka tuuli tuo aidan viereen. Joka päivä ne ovat erilaisia ja mikä kirjo näissä roskissa onkaan! Muoviahan se tuo roska nykyään melkein on, yleisimpiä ovat läpinäkyvästä muovista olevat palat ja muovipussit. Kesällä näitä on enemmän, varmaankin johtuu siitä, että ihmiset ovat enemmän ulkona ja heittelevät sinne roskansa. Talvella roskat hieman muuttuvat, enemmän on isompaa roskaa ja värillistä. Oletan, että ovat ihan talousroskia, jotka on kylmässä heitetty ovenpieleen ja tuuli ne siitä on ottanut mukaansa. Sitten on kaikenlaista pulloa ja purkkia, näitä on eniten viikonlopun jälkeen.

Olen hyvin huolissani näistä roskista, niiden määrä kun on lisääntynyt vuosien aikana. Olen niitä yrittänyt aidan vierestä siivota, mutta aina niitä vaan tulee lisää. Jotenkin tuntuu, että enemmän ja enemmän, ja mihin ne edelliset menivät? Myös kylän taloustilanteen pystyy katsomaan näistä roskista, jos on kertakäyttöastiaa ja roskaruokaa, niin hyvin menee. Mutta seuraan tilannetta, jotkut näistä roskista ovat jopa kauniita.

Aurinko alkaa laskea ja aita viilenee. On se jännä miten tuo kiven lämpötila muuttuu eri vuorokauden aikana. Päivällä lämmittää ja illalla jäähdyttää. Minun päiväni aidalla päättyy yleensä siihen, että ilta- ja yöhyönteiset alkavat ilmaantua näkyviin. Tervehdimme toisiamme ja toivotamme hyviä iltoja, heillä alkaa konserttiaika ja minä lähden iltaruualle. Tulihan tässä jo tänään paljon tehtyäkin ja vielä jäi huomiseksi hommia, miten on teidän kanssanne?

13 Loma

On lauantai-iltapäivä ja näin ruuan jälkeen yleensä alkaa ramaisemaan hieman, varsinkin jos on ollut lihaa ruualla. Kun nyt ei tulisi ketään, voisi tässä vähän torkahtaa. Mutta eikös vaan kurvaa portille Kenkäkauppias. Äh, tämäkin harmi. No, kai sitä sitten pitää yrittää kuunnella, aina se yrittää jotain myydä.

”Iltapäivää Soramiehelle, kaunis on tuo päivä. Mutta kylläpäs nuo teidän kengät taas ovat päässeet pahaksi. Tulette ensi viikolla käymään niin katsotaan noille jatkajat.”

”Päivät vaan Kenkäkauppiaalle. Hyvät nämä on, näillä mennään vielä vuosia, kauppias myy vaan kenkiä muille, minä pärjään näillä. Mutta mitenkäs voisin auttaa?”

”No kävi niin, että olimme perheen kanssa kaksi viikkoa lomalla ja sinä aikana terassin lattia oli haljennut seinän vierestä ja siitä on päässyt vettä alapuolella olevaan makuuhuoneeseen. Kaikki tapetit pilalla, seinä homeessa. Kyllä minä niin kirosin. Olisi pitänyt jatkaa lomaa, meni jotenkin hukkaan nyt hyvä lomatunnelma. Olisiko Soramiehellä ainetta siihen terassiin, jotta saadaan vedentulo loppumaan?”

”Terassit ne on paholaisen keksintöjä, kaikki niitä haluaa, kalliilla rahalla rakennetaan, muutama kerta käytetään ja sitten pulut niitä käyttää käymälöinään. Ei kukaan huolla tai huolehdi. Ongelma on juurikin pulun ulosteesta veden kanssa syntyvä litku, joka polttaa seinän vieressä olevan vesieristeen puhki ja siitä se sitten lähtee. Mutta ei ongelmaa, hän ottaa tästä kaksi säkkiä tätä, pesee pululitkun pois ja levittää tätä kahtena päivänä. Suosittelen käsineitä. Kallistahan tämä on, mutta tällä Kenkäkauppias saa tunnelmansa takaisin, ei tarvitse enää lomalle lähteä.”

”Kiitoksia, tässä rahat. Mutta onkos Soramies missä käynyt lomalla? Jotenkin tuntuu, että te olette aina tässä. Kyllä se loma vaan tekee hyvää ja yleensä on sitten mukava palata kotiin, paitsi tietysti nyt meni kyllä todella huonosti. Vaimoni on varsinkin kovin tyytymätön, se makuuhuoneen seinä haisee kyllä niin pahalta.”

”En harrasta lomia, tässä aidanvieressä on oikein mukava, mihin sitä meikäläinen edes lähtisi?”

”No nyt. Vai ei Soramies pidä lomia? Nyt tehdään niin, että minä teen teille lomapaikkavarauksen ensi viikolle tuonne Toisen Ison Kaupungin rantapaikalle. Olin siellä viime vuonna, hurmaava paikka, hyvää ruokaa, viihdettä, aurinkoa, merta ja lepoa. Olette aluksi vaikka kaksi yötä ja katsotte mitä pidätte. Voitte mainita minun nimeni, saatte hieman lisäetuja.”

Kenkäkauppias sohii puhelintaan ja kiroilee. Mikähän sille nyt tuli? Tuliko sille joku kohtaus?

 ”No, äh, per.. miten tämä? Tuosta... toimi nyt kurja. Nyt tuo ja tuo... eikö, mitä, mitä? Äh, joko? No nyt, eikö?”

”Ei, nyt Kenkäkauppias, ei mitään lomaa minulle kiitos. Ottaa nyt vaan rauhallisesti. Jos hän vaikka istuu tähän, paistaa tuo aurinkokin niin kuumasti.”

Pitäisikö sille jotain apua pyyttää? Ähellys jatkuu, kyllä on paha tauti hänellä, mikähän lääke tuohon auttaisi? Joku ruokaan liittyvää tuo voisi olla?

 ”No nyt, nyt on Soramiehelle lomavaraus. Jos minä laitan paperille nämä tiedot, kun te ette taida olla näitä nettihenkilöitä. Tässä, ensi keskiviikosta perjantaihin, tuossa osoite. Nauttikaa lomasta, minä lähden nyt tähän pulunlitkusavottaan.”

Seison ällistyyneenä lappu kourassa ja sinne hävisi Kenkäkauppias. Voi kurja, miten tässä näin pääsi käymään? Tuolta mieheltä en kyllä osta kenkiä ihan kohta! Olisi se tämäkin saanut olla tapahtumatta, kaikkeen sitä ihminen joutuu.

Illalla kävelin kotiin, jossa Äiti odotti ruoka valmiina, oli lihapullia tomaattikastikeella.

”Nyt se Kenkäkauppias teki minulle pahan kuprun, aluksi melkein pakotti ostamaan uudet kengät. Sain sen väistettyä, mutta nyt minulla on lomahuonevaraus ensi viikolle Toisen Ison Kaupungin rantapaikalla. Enkä keksi millään, miten minä saisin pois sen varauksen.”

”Vai sai Kenkäkauppias myytyä sinulle loman! Hah, on se vaan vikkelä mies, siitäpäs sait. Kyllä on sinun se kärsittävä, me isäsi kanssa yhden loman pidimme ja kyllä ei sen jälkeen tarvinnut toista lomaa pitää, oli se sellainen reissu. Monta päivää hukassa koko mies ja kun lopulta löytyi, oli kaikki rahat menneet ja mies haisi monen sadan metrin päähän. Siitä vaan herra lomalle niin saadaan sekin kiusa pois. Mutta kuka sitä minua täällä loman aikaan auttaa, kuka syö ruuat? En minä yhdelle osaa ruokaa laittaa.”

”Äh, voi kurjuus tätä. Jos minä Lihakauppiaan pyydän tähän sinulle ruokakaveriksi. Laitat sille, kyllä se syö. Jos minä nyt sitten käyn siellä lomapaikassa ja tulen heti takaisin kun saan peruttua sen loman. Kai sen pystyy jotenkin lyhentämään, ei kai sitä ole pakko kokonaan istua?”

Niin tuli seuraava viikko ja piti nyt sitten tehdä tarvittavat järjestelyt. Lihakauppias lupasi hoitaa syömisen ja portille kirjoitin lapun: ”Suljettu loppuviikon. Tulen takaisin kohta.”

Koitti keskiviikkoaamu ja käynnistin Fiatin, pieni pölläys palanutta moottoriöljyä täytti pihamaan. Kolmannen sylinterin öljyrengas näyttäisi hieman vuotavan öljyä. Tietä pitkin ulos kylästä, noustaan pienellä valittavalla vaihteella vuorenrinnettä ylös, moottori parkuen toista rinnettä alas. Jarruja ei uskalla oikein painaa, voi olla, että puoltaa aika tavalla ja päädytään vielä tuonne rotkoon. Sitten tullaan isommalle tielle, hurja kiihdytys ja sinne vaan liikenteen sekaan, kyllä ne väistävät.

Onhan täällä tätä menijää, mihin nämä kaikki nyt ovat menossa? Menisivät toisena aikana, mikä pakko niiden nyt täällä olla, kun minä tässä yritän mennä? Alkaa häämöttää meri, kylläpäs se onkin sininen, ei sitä aina muista tuota väriä. On se vaan hieno.

Nyt tarkkana, tästä oikealle ja seuraavasta vasemmalle. Jossakin tässä sen pitäisi olla...? Ah, tuolla on portti ja kyltti, nyt pitää kysyä.

”Päivää, te taidatte olla tässä Portinvartijana. Mihin tässä voi auton jättää?”

”Hyvää päivää Herra. Oletteko tulossa hotelliin asiakkaaksi?”

”Kyllä, Kenkakauppias sai minut täältä loman ostamaan, on se vaan melkoinen ketku koko mies. Niin, mihin minä tämän auton?”

”Jos ajatte tästä vasemmalle ja sinne viimeiseen riviin, ei sieltä häiritse muita asiakkaita, meidän asiakkailla kun on yleensä nuo autot hieman uudempaa vuosimallia. Mikä tämä on merkkiään ja valmistusvuosi?”

”Fiatti tämä ja isä tämän osti -66, valmistusvuotta en tiedä. Hyvin tällä pääsee. Minäpä ajan tästä parkkiin, lämmöt hieman tuossa moottorissa nousevat. Pitäisi korjata jäähdyntintä, mutta kun ei ole oikein ehtinyt.”

Jätän auton parkkiin ja menen hotellin aulaan, joka on välkettä, hilettä ja marmoria täynnä. No johan, kallis maku on Kenkäkauppiaalla.

Vastaanottotiski löytyy ja sisäänkirjautuminen käynnistyy. Epäillen katsoo Vastaanottohenkilö Soramiestä, ei oikein tuo ulkoasu vakuuta. Mikähän hiippari se tämäkin on? Voi Äiti auta, kaikkea sitä pitää palkkansa eteen hoitaa!

”Päivää, minulla oli varaus nimellä Soramies, pelkkä Soramies. Kenkäkauppias sen sinne jotenkin laittoi.”

”Tervetuloa, täällähän tämä onkin. Kenkäkauppias nuoren rouvansa kanssa onkin meidän vakioasiakkaita.”

”Ai jaa, ei ole Kenkäkauppiaalla nuorta vaimoa, vanhempi on kuin minä... Aaaa, niinpä, niin, onhan niitä nuoria vaimoja.”

”Tässä avaimet, tuosta hissillä ylös. Aamiaista saa tuolla ja meidän mainio ravintola on tästä vasemmalle. Suosittelen sitä iltaruokailuun.”

Kävelyn jälkeen löytyy huone. Oudolta tuntuu olo, kaikki on jotenkin liian hienoa, uutta ja siistiä. Ei oikein uskalla koskea mihinkään, menee jokin vaikka rikki.

Jos sitä vaikka kävisi katselemassa näitä paikkoja, ei tässä huoneessa jaksa olla.

Harhailu vie Soramiehen golfkentän reunalle ja kas, sieltä löytyy kiviaita. Annetaanpa asiantuntijan hieman tarkentaa.

”Tässäpä mukavantuntuinen aita. Hmmm... eipä ole aitoa kiveä tämä, ei ole. Betoniharkkoa on keskellä, päällystetty kylläkin kivennäköisillä laatoilla. Melko hyvin tehty, ehkä olisin nuo reunat tehnyt toisin, pääsee siitä vesi menemään laatan väliin ja kyllä ne laatat irtoaa, aikaa kyllä menee jokunen vuosi. Mutta korkeus tässä on oikea, juuri sopiva olkapäille. Tästä on mukava katsella noita, jotka tuossa nurmikolla kävelevät ja huitovat. Mikähän lie tuonkin tarkoitus?”

Siihen jää Soramies ja nauttii olostaan. Golfkentällä pelaavat huomaavat tarkkailijan ja kun aikaa kuluu, he alkavat hermostua.

”Näätkö tuon ukon, mitä se tuolla kyttää? Meitäkö? On ollut tuossa jo koko kierroksen ajan!”

”Joo, onko sinulla joku perässä? Oletko tehnyt keikkaa viimeaikoina? Jätitkö jonkun viranomaisen muistamatta? Verottaja hoidettu? Perhe kunnossa?”

”Äh, on se mahdollista. Kumman näköinen ukko ja jaksaa vahtia. Voisi olla kyllä Verovirastosta, siellä on tuonnäköisiä. Odotas, käyn juttelemassa Hotellin Johtajan kanssa.”

Aurinko alkaa laskea ja Soramies on saanut päivän tehtyä. On aika mennä syömään.

”Iltaa, täällä kuulemma saa ruokaa.”

”Tervetuloa, meillä on tänään tarjolla erinomainen maistelumenu, tänä iltana äyriäisiä. Sitä voisin suositella herralle.”

”Otetaan sellainen maistelu, kun nyt ollaan meren rannassa. Kotona saan yleensä lihaa, hyvää kylläkin, kun Lihakauppias toimittaa, hänellä on hyvä lihat, mutta muuten hieman hankala mies, aina vaan pitää muurata. Äiti sitä nyt syöttää, joten eiköhän hän pärjää.”

Tarjoilija katsoo Soramiestä pitkään.

”Aha, niin varmasti, äyriäismaistelumenu Teille. Juomaksi?”

”Vettä kiitos.”

Niin alkaa Soramiehelle tulla pieniä, kauniita annoksia. Aika kuluu, mutta Soramiehen nälkä ei oikein hellitä.

”Herra Tarjoilija, minulla olisi kysymys. Milloin sitä ruokaa oikein tulee?”

Ja taas Tarjoilija katsoo Soramiestä pitkään, ehkä jopa hieman pidempään kuin edellisellä kerralla.

”Jaa, Niin, nythän on niin, että olemme menussa jo loppupuolella. Otatteko jälkiruuan kanssa mahdollisesti kahvia?”

”Vai lopussa. Hyväähän tämä on ollut, mutta nyt tehdään niin, että minä otan kaksi näitä menuja lisää ja saa laittaa samalla lautaselle ja tuoda mahdollisimman nopeasti.”

Ravintolasali hiljenee. Tarjoilija katsoo Soramiestä vielä pidempään, ei sano mitään vaan menee keittiöön, josta alkaa kuulua kovaa huutoa ja särkyvien astioiden ääntä.

Menee hetki ja Tarjoilija kiikuttaa pöytään kaksi isoa lautasta, johon on mätetty kasoittain eri ruokia, ei niin kauniisti aseteltuna. Hiljainen ravintolasali odottaa.

”Tässä.”

”No nyt näyttää hyvältä, vettä voi myös tuoda lisää.”

Soramies syö hyvällä ruokahalulla ja maha täyttyy. Kyllä nämä maistelutkin menevät kun niitä hieman säätää.

”Tarjoilija, saisinko laskun.”

”Huoneenne numero?”.

”4528”.

”Kiitos, hyvää illanjatkoa.”

”Niin se lasku?”.

Tarjoilija katsoo taas Soramiestä.

”Huoneenne numero?”.

”4528”.

”Kiitos, hyvää illanjatkoa.”

Soramies katsoo Tarjoilijaa. Aha, no, jos tämä numerolla menee, niin olkoon. On sitä maailmassa numeroita. Tämähän onkin ihan kätevä systeemi. Pitäisiköhän tämä ottaa käyttöön myös sorakaupassa? Ei aina tarvitsisi niiden rahojen kanssa pelata. Pitääkin miettiä tätä.

Soramies siirtyy levolle, sänky nyt on liian pehmeä ja ympärillä äänet häiritsevät unta. On ne hotellin äänet niin erilaisia kun kotitalon.

Aamulla aamiaisen jälkeen Soramies ajattelee käydä katsomassa merta, sitä kun ei aina kotona nää. Mukavana yllätyksenä rannalta löytyy rantabulevardin reunalta kiviaita. Mitä sanoo asiantuntijamme tästä aidasta?

”Hmmm... Hyvässä paikassa tämä aita. Jos kääntyy tänne sisämaahan päin, niin voi katsella näitä kävelykadulla kulkijoita ja merituuli viilentää selkää. Jos taas katselee tuonne merelle päin, niin näkee nämä rannalla olijat. Onhan siellä neitojakin, kas vain. Mutta hiekkakivestä ovat onnettomat tehneet tämän aidan ja ei kestä hiekkakivi merta. Kosteus ja tuuli syö tämän kiven ja sanoisin, että viisi vuotta ja tässä on jo reikiä. Sitten aletaan paikkailemaan ja se vain pahentaa, siitä paikan vierestä alkaa uudestaan. On se vaan jännä tuo vesi ja tuuli miten se syö kiveä.”

Rannalla olijat huomaavat aitaan nojaavan Soramiehen ja alkavat hermostua.

”Näätkö tuon ukon? Tuossa se on jo kytännyt ainakin kaksi tuntia. Onkohan se joku pedofiili tai muu hyypiö?”

”Joo, outo ukko. Välillä kääntyy toiseen suuntaan. Jos se meinaa ottaa panttivangin? Tai jos sillä on joku tauti? Yäk! Minä käyn kertomassa Rantapoliisille.”

Onneksi Soramies oli saanut jo rantaosuuden tehtyä, tiedä miten olisi miehelle käynyt. Pienen päivälevon ja kaffen jälkeen Soramies päätyi hotellin uima-altaan reunalle, sieltä löytyi myös aita, nyt kylläkin metallia. Saisimmeko lausunnon?

”Rautaa, tästä minä en tykkää. Kylmä tai kuuma pinta, riippuu vuodenajasta ja auringosta, jotenkin kova, luonnoton. Tästä puuttuu pintatuntuma, kivessä on sellainen. Kyllähän se tietty rauta kestää, jos muistaa huoltaa. Tämäkin jo tuolta alhaalta ruosteessa, pikku naarmu kun tulee niin siitä se lähtee ruostumaan, on tässä meren rannassa tämä kosteus sellaista. Mutta jos minä tässä vähän aikaa, kiva tässä katsoa tätä uima-allasta, hienosti on tehty betonityö, mukavat pyöreät muodot ja kauniit laatat. Varsinkin tuo yksi mutka on hieno, on siinä saanut mitata laattoja ja sovitella.”

Kohta alkavat uima-altaalla olijat hermostua.

”Mikä ukko se tuolla nojaa tuohon aitaan? Mitä se katsoo? Meitäkö?”

”Ihme ukko, ei se uimaan ole tulossa, selvästi vahtii meitä. Minä käyn sanomassa Hotellin Johtajalle.”

Onneksi Soramies sai päivänsä täyteen ja siirtyi iltaruualle hotellin ravintolaan.

”Iltaa taas, pitäisi saada ruokaa, olisiko mitä tarjolla?”

Tarjoilija huokaa ja katsoo Soramiestä, jotenkin väsyneen oloinen on Tarjoilija.

”Meiltä lähti eilen äyriäiskokki, paras koko saarella, joten tänään ei ole tarjolla muuta kuin lihamaistelumenu. Otatteko sen?”

”Kyllä vain aina liha menee, jotenkin se äyriäismaistelu närästi viime yönä. Liekö ollut liikaa suolaa? Mutta otetaan se lihamaistelu, mutta saa nyt tuoda kerralla kolme sellaista ja saa laittaa myös samoille lautasille niin säästyy aikaa ja tiskejä.”

Kovin hiljaista on ravintolasalissa ja hiljaa on myös Tarjoilija.

”Äh, selvä. Kolme lihamaistelumenua ja isoilla lautasilla. Saisiko olla mitä juomaksi, suosittelisin punaviiniä, meillä on punaviinistä saaren paras valikoima?”

”Viiniä, no kyllähän näin mukavan päivän lopuksi voisi lihan kanssa ottaa pullon punaista. Olisiko teillä sellaista kuin Petrus, sitä olen tässä viimeaikoina juonut ja se ei ole ollenkaan hassumpaa?”

Nyt Tarjoilijan naaman väri väreilee punaisen ja valkoisen välillä, käsi alkaa selvästi täristä. Väkinäistä on Tarjoilijan puhe.

”Köh, krrr... Saimme viime viikolla Ison Kaupungin Viinitoimittajalta laatikon Château Petrus:sta, vuosi -41. Kävisikö se? Se on kyllä aikamoisen kallista, saanen sanoa.”

”Kuullostaa tutulta, otetaan sitä yksi pullo.”

Tärisevin käsin Tarjoilija tuo punaviinipullon pöytään. Ravintolasalissa useita henkilöitä on noussut seisomaan ja muutamat taputtavat. Tarjoilija aukaisee pullon.

”Haluatteko maistaa?”

”En taida, jättäkää vaan siihen, tuttu pullohan tämä. Vai tänne asti sinä hyväkäs jo ehdit!”.

Hyvällä ruokahalulla syö Soramies. Hieman häntä häiritsee muiden tuijotus ja keittiöstä kuuluva melske.

”Tarjoilija, nyt en jaksa enempää. Kiitos, oikein hyvää oli, varsinkin tuo, jossa on tuota vihreää. Viini oli myös ihan hyvää, en jaksa sitä nyt juoda enempää, jos vaikka viette keittiöön, laittavat johonkin ruokaan, äiti tekee aina kotona niin.”

Kaksin käsin tarttuu Tarjoilija viinipulloon ja lähtee kävelemään kohti keittiötä. Kuuluu vain hiljainen jupina: ”Minä saan maistaa Petrusta, minä saan maistaa Petrusta, minä saan maistaa...”.

”Tarjoilija, laskun jos saisin?”.

”Huoneenne numero oli 4528?”.

”Kyllä, sehän se.”

”Kiitos. Tulen muistamaan tämän illan lopun elämääni.”

”Kiitos vaan, mukavaahan tämä. Mutta se lasku?”

”Huoneenne numero oli 4528?”.

”Kyllä.... Aha, se numero. No hyvää iltaa vaan sitten.”

Raukeana Soramies vaipuu uneen, on se vaan liha parempi kuin äyriäiset, jotenkin sopii paremmin ihmiselle kun ihminen on lihaa, ei ole äyriäinen ihminen. Ei ole eviä eikä pyrstöä ihmisellä, eikä niitä lonkeroita. Nyt menee yö jo paremmin, niin se vain ihminen tottuu eri olosuhteisiin.

Koittaa kotiinlähdön aika ja Soramies menee luovuttamaan avaimia.

”Tässä nämä avaimet, kotiin lähden ajelemaan, kyllä se Äiti siellä jo odottaakin. Liekköhän Lihakauppias mitä saanut ruuaksi?”

”Niin...Varmasti. Viihdyittekö? Tässä tämä teidän laskunne?”

”Aa, lasku... numero on 4528”.

”Kyllä, se on teidän huoneen numeronne. Maksatteko miten?”

”4528.”

Vastaanottohenkilö tuijottaa Soramiestä ja Soramies häntä.

”Tässä tämä laskun erittely, 10367,90 euroa. Millä kortilla maksatte?”.

Soramies katsoo paperia. Aha, tämä menikin näin. Jo minä ihmettelinkin sitä numerojuttua, että mikä se oikein oli. Kyllä tästä nyt harmi tuli, miten ihmeessä minä tämän taas hoidan. Nyt ne kohta tietävät tästä kaikki, pitäisi taas osata tehdä.

”Odottakaas vähän, minun pitää käydä tuolla autolla.”

Soramies poistuu aulasta kohti parkkipaikkaa. Vastaanottohenkilö tarttuu puhelimeen.

”Terve Portti, täällä Vastaanotto. Laitatko sen portin kiinni, meillä täällä todennäköinen juoksija.”

Soramies menee autolleen ja aukaisee takakontin, kaivaa sieltä oliiviöljykanisterin, joka on täynnä seteleitä. Ottaa aluksi kolme kourallista ja sitten vielä yhden, aina on hyvä olla yksi varalla, kun ei ole niin tarkka tämä koura. Koko hotelli seuraa Soramiehen paluuta tiskille.

”Minä kun en ole oikein noita kortti-ihmisiä, niin tässä olisi näitä seteleitä, jos siitä laskette.”

”Hyvänen aika... Tämä on nyt todella erikoista. Krrr... köh, ovatko nämä setelit puhtaita?”

”On niissä vähän hiekkaa ja ehkä tuoksuvat oliiviöljyltä. En minä niitä kyllä ole pessyt – voiko noita seteleitä edes pestä? Taitavat mennä pilalle, paperia kun ovat.”

Lopulta setelit on laskettu ja maksut maksettu. Hotellin Johtaja on tullut saattelemaan Soramiestä. Ajatukset Johtajalla käyvät kuumana, on Johtaja ehtinyt muutaman päivän aikana kuulla Soramiehestä jo paljon. Tämä miehen täytyy olla korkealla, on niin erikoinen tuo valeasu. Ääneen Hotellin Johtaja, joka on ihan keskeltä linkussa koko mies, sanoo muikeasti hymyillen:

”Herra Soramies on koska tahaansa erittäin tervetullut meille uudestaan. Tässä teille tälläinen meidän Platinum-korttimme, sen kun näytätte vastaanotossa niin saatte aina meidän parhaan huoneistomme. Mitään varauksia teidän ei koskaan enää tarvitse tehdä, tulette meille silloin kun teille käy, olette aina erittäin tervetullut.”

”Kiitoksia vaan Johtajalle. Nyt sitten sellainen asia, että sovitaanko nyt tässä heti, että minä en ole täällä koskaan ollutkaan? Voisitte oikeastaan poistaan nämä päivät sieltä teidän kirjoista. Minulta jäi tuosta laskusta nämä setelit yli, otatte nyt vaikka ne korvauksena vaivannäöstä.”

”Krr... mutta miten minun kirjanpito, se menee ihan sotkuun? Ja en minä näitä Teidän rahoja voi ottaa!”

”Otatte nyt vaan, ei minulla niille ole oikein mitään käyttöä. Saanpahan purkkiin vähän tyhjää tilaa.”

”Purkkiin? Mihin purkkiin? Hyvänen aika, tämä nyt on todella erikoista. Mutta mitä minä laitan viikkoraportteihin, niihin pitää kirjata...?”

”Laitatte sinne, että vesivahinko ja seinän rakenteen korjausta, on teillä noita korjattavia asioita. Jos vaikka sen uima-altaan aidan muuttaisitte kiviaidaksi, se metalli ei ole hyvä. Sitten voisitte harkita, että noita ruokamenuja voisi hieman säätää, nyt eivät oikein toimi. Kysytte sieltä keittiöstä, minä niille jo kerroin.”

”Niin, tietysti, voisihan sitä noinkin. Jos te välttämättä vaaditte. Minäpä kirjaan nämä ylös ja me teemme muutokset ihan heti. Takaan henkilökohtaisesti, että nämä huomattavat parannukset on tehty kun näemme seuraavan kerran.”

Voi kurjuus, mikä tästä tuli, nyt ei tämä Johtaja malta pitää suutaan kiinni vaan kyllä kertoo kaikille. Taas tulee joku vahtimaan minua, että mikä mies se tämä on. Aina vaan tätä harmia!

Niin lähti Soramies kotimatkalle, pitkä oli ajomatka kotiin, ylämäkeä oli enemmän, se on sitä, kun merenrannasta nousee vuorille.

”Äiti, tässä minä. Toin sinulle tämmöisen kukan, se kasvoi siellä merenrannassa aidan vieressä.”

”No johan on, mitenkähän viihtyy täällä ylhäällä? Laitan tuonne hiekkaan, katsotaan josko vaikka selviää. No, miten se loma nyt meni? Oliko miten kurjaa?”

”Ei se kurjaa ollut. Ehkä vähän kallista ja ruuan kanssa piti tehdä ihmetemppuja. Voitko kuvitella, että ne syö sellaisia pieniä siperröksiä tuntikausia? Mutta minä annoin niille vähän ohjeita, kyllä se siitä paranee. Muutaman mukavan aidan löysin, niitä voisi käydä katsomassa toisenkin kerran. Olisiko mitä ruokaa?”

”Aina on sinulla nälkä! Sinun pitää kyllä mennä käymään Tohtorilla, olet varmasti saanut matoja niistä ulkomaan ruuista! Munakoisopastaa olisi, jos herra lomailijalle kelpaa.”

Nyt on hyvä, iso annos munakoisopastaa, ah se maku ja suutuntuma, parempaa ei ole missään.

12 Hylätyt talot

Oli tiistai ja aurinko lämmitti mukavasti, katselin raukeana liikennettä tiellä. Pihaan kurvasi Ravintolan Mies.

”Iltapäivää Soramiehelle, onko kiireitä?”

”Ei tässä ihmettä, miten voin auttaa? Sementtiä, ehkä?”

”Ei kiitos, nyt olisi ihan toinen tarve, paljon isompi ongelma. Allasmies suositteli Soramiestä, sanoi että Te olette alan miehiä ja Teiltä homma hoituu. Josko laitetaan portti kiinni ja lähdetään käymään tuolla rannalla niin kerron mistä olisi kyse.”

Taas tuli tämmöinen vajaa päivä tässä liikenteenseurannassa, mutta asiakas on aina oikeassa. Ajetaan Ravintolan Miehen autolla meren rantaan ja hänen siellä olevaan ravintolaansa. Hienolla paikalla on ravintola, ei ole tullut käytyä, kalliin näköinen paikka.

”Jospa minä hieman kerron. Tämän paikan rakensi isäni - siunaus hänelle - yli kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki nämä talot tässä ravintolan ympärillä ja pitkin tätä rantaa ovat hänen yrityksensä rakentamia. Hienolla paikalla ovat, meri ihan tässä muutaman metrin päässä. Ja se onkin sitten se ongelma, joku virtaus tässä on muuttunut kun nyt tämä hiekka lähtee tästä alta pois ja nyt on pelkona, että kaikki sortuvat tuonne mereen. Ehkä se on sitä ilmastonmuutosta kun ne siitä niin kovasti kirjoittavat.”

”Hieno paikka on Ravintolan Miehellä. Se on tuo hiekka aika vekkulia ainetta, eivät sitä ihmiset ymmärrä, joskus se juoksee kuin vesi ja sitten se onkin niin kovaa, että ei rikki saa vaikka lekalla löisi. Mutta onko Ravintolan Mies kääntynyt viranomaisten puoleen, sieltä varmaan saa tähän apua?”

”Niin… nyt sitten tämä kaikki mitä me tässä juttelemme on täysin luottamuksellista, Allasmiehen mukaan Soramies on hyvin luotettava mies. Nythän on niin, että mitään näistä rakennuksista ei itseasiassa ole olemassa. Ei ravintolaa, eikä noita kaikkia hienoja taloja tuossa rannalla. Isäni ei koskaan hommannut näihin mitään lupia, rakensi vain ja möi kalliilla pohjoisen rikkaille nämä talot. Ei näihin mitään lupia enää saa, ovat aivan liian lähellä rantaa. Soramies on huoletta, minä hoidan kyllä viranomaiset niin, että puoltavat kyllä kaikkea mitä me teemme, he kun ovat kovasti kalaruuan ystäviä ja huolissaan näistä taloistaan.

Tässä ravintolassa on kiinni minun kaikki omaisuuteni, olen sitä korjannut ja parantanut, koko perheeni on tässä töissä ja siitä tulee meille leipä. Miten meille kaikille käy, jos tämä menee mereen? Jos nuo kaikki muut talot menevät mereen niin minulle käy todella huonosti, ovat ne talojen omistajat sen verran vaikutusvaltaisia ihmisiä. Soramies auttaa, kertoo mitä voidaan tehdä. Jos tähän laittaisi jotain sementtiä?”

”Saako täällä ruokaa? Pitää hieman miettiä, ei tässä pelkkä sementti auta.”

Menimme ravintolaan ja sain oikein erinomaista simpukkapastaa aluksi ja sen jälkeen miekkakalaa. Hiljaisuudessa söimme, Ravintola Mies ymmärsi tilanteen vakavuuden. Oli se ruoka sen verran hyvää, että kyllä minä nyt sitten yritän jotain tehdä, sääli olisi näin hyvä ruokapaikka mereen laittaa.

”Ihan aluksi, tämä on iso juttu, valtava, jos tähän ryhdytään. Onko tähän rahaa saatavissa? Nyt ei riitä ihan pienet rahat.”

”Olen minä siihen varautunut, raha ei tule olemaan ongelma. Osa näistä taloista on EU-virkahenkilöiden kesäasuntoja ja he kyllä tulevat puoltamaan kaikkia rahahakemuksia mitä teemme. Olen ajatellut hakea sellaista EU:n ympäristörahaa, sitä saa ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ongelmiin. Jos aluksi vaikka sellaiset 20 miljoonaa pyydetään, sillä varmaankin päästään alkuun? Minä hoidan kyllä kaikki paperityöt, niihin ei Soramiehen tarvitse koskea.”

Minulla oli mennä jälkiruokakahvi henkeen. Taivas, nyt ollaan kohta kaulaa myöten liemessä, ja missä liemessä! Mitä minä uskallan sanoa?

”Noo… hyvä. Rahaa pitää olla, se on hyvä ja kyllä tuolla määrällä jo jotain tehdään. Jospa mennään takaisin kylään, minun pitää miettiä vielä hieman lisää. Palataan asiaan loppuviikosta. Ja kiitokset kalasta, se oli hyvää.”

Mietin kaksi yötä ja sitten minulla oli ajatus. Menin Enon luokse.

”Terve Eno, nyt olisi iso juttu. Tarvitsen kaksi kuorma-autoa, toisessa pitää olla sellainen kauhalla varustettu Hiab, toinen ilman, mutta korkeat reunat lavaan. Sitten yksi tavallinen pikku Fiat lisäksi.”

”Selvä, laitetaan tilaukseen, ei pitäisi mennä kauan. Näitä hyötyajoneuvoja vielä saa kohtuullisen helposti, jos ei ihan uusinta mallia halua. Fiatti löytyy vaikka huomiseksi. Niissä uusissa kun on kaikenlaista hankalaa varkaudenestoa, niitä purkaessa helposti särkee jotain tähdellistäkin ja sitten se ei liiku koko auto. On se maailma vaan menossa huonoon suuntaan. Mutta nämä kyllä onnistuu, toimitan ne loppuviikosta sinulle, käteisellä sitten maksat.”

Tämän jälkeen menin Autokorjaamolle. Siellä Autokorjaaja oli uuden autonsa alla ja kiroili kovasti.

”Mikä minut sai tämän ostamaan? Niin on matala tässä maavara, että kaikki tienpatit kyntää, nyt on pakoputki ja katalysaattori ihan rutussa ja tuo etupuskuri repsottaa. Taivas näitä uusia autoja! Pitää hommata Aasi, sillä varmaan pääsisi hyvin joka paikkaan, vai mitä sanoo Soramies?”

”Kuule, nyt jätät sen autosi siihen, olisi tärkeää asiaa. Sinullahan on niitä poikia, kolme täysi-ikäistä?”

”Siellä ne sisällä harmit istuu ja internettiä selaa, eivät housut edes pysy jalassa, jos juosta pitäisi. Mitä niillekin tekisi, pitäisi johonkin saada, syövätkin niin paljon.”

”Pyydä pojat tähän niin hieman jutellaan.”

Ihan reilunnäköisiä ja -kokoisia poikia oli Autokorjaajalla, nyt sitten katsotaan josko näistä saisi miehiä.

”Nyt laitatte aluksi nuo puhelimenne pois ja kuuntelette todella tarkasti. Teen teille kohta tarjouksen, joka on sellainen, että jos siihen tartutte niin teillä alkaa elämä. Saatte oman talon, auton ja perheen, mutta nuo pelihommat loppuu kokonaan.”

Kyllä on ihmisillä väärä kuva nuorisosta, sanon minä. Näki kun poikien korvat nousivat pystyyn, kuono nousi vainulle ja silmiin syttyi terve kipinä. On ne nuo pelihommat huonoja nuorille, niillä jotenkin silmät sammuu kun ne niitä tuijottaa. Menevät sellaisiksi sumeiksi, mistähän sekin johtuu? Kyllä minä nämä lasken nyt irti, saadaan poikien silmät kuntoon.

”Meidän pitäisi pelastaa Ravintola Miehen ruokapaikka, se meinaa mennä mereen. Se korjataan ensin ja sitten sitä rantaa jatketaan molempiin suuntiin, niin pitkälle kuin katse riittää. Miten me tämä korjaus tehdään? Loppuviikosta minulla on kaksi kuorma-autoa, niillä ajetaan mereen mursketta, josta syntyy valli, ei pääse aallot syömään hiekkaa siitä rannasta eikä talojen alta. Kaksi teistä alkaa ajamaan mursketta ja yksi tekee kartoitusta murskelähteistä pikku Fiatilla. Aina välillä vaihdatte miestä. Nämä murskelähteet on sitten sellaisia hylättyjä autiotaloja, joita tämä maaseutu on täynnä. Tässä on seudun kartta, aloitetaan vaikka tuolta eteläpuolelta.

Nyt sitten tarkkana, hylätty talo pitää olla sellainen, että sinne ei mene sähkölinjaa ja selvästi se ei ole kenenkään käytössä. Emme pura kenenkään maapaikkoja, jos näin käy niin siihen loppuu tämä homma ja poliisi hakee meidät pois. Ihan vaan varoituksena sanon, että otatte vakavasti.

Talo saisi mielellään olla harkkorakenteinen ja tiilikatolla, on helpompi purkaa. Peltikatot otatte talteen, metalli myydään erikseen. Itseasiassa teidän pitää perustaa ihan laillinen yritys, joka keskittyy kierrätykseen, siihen saa kuulemma nyt hyvin tukia. Ostatte maata ja sinne konehalli ja lajittelukeskus. Myös kaikki talojen puutavara otetaan talteen, niistä tehdään puupellettejä. Kylässä kun ovat nämä pellettitakat yleistyneet kovasti, minultakin niitä puupellettejä kysellään, vaikka minä vain hiekkaa myyn. Jos on talossa betoniseinät, niin siellä seinän sisällä on myös rautaa. Se pitää polttaa poikki, hommaatte siihen laitteet. Kaikki rauta kerätään talteen ja se käytetään merivalliin. Jos ylimääräistä jää niin myydään eteenpäin.

Talot puretaan niin, että paikalle ei jää mitään. Tasoitatte maiseman, nostatte vaikka multaa jälkien päälle. Katsotte myös, että pääsette murskekuorman kanssa pois sieltä talolta, se auto painaa ihan eri tavalla täytenä. Tasoitatte myös kulku-uran, ei jätetä mitään jälkiä.

Ajatte urakkapalkalla, kolmessa vuorossa, nyt katsotaan onko teistä miehiksi. Pari taloa ainakin pitäisi päivässä käsitellä, näin olen sitä laskenut. Mitä sanotte? Onko kysymistä?”

Kyllä katsoivat pojat minua, ihan kun olisin heille linnunmaitoa syöttänyt. Kyllä se nuoriso tekee, kun vaan antaa kunnon hommat, ohjeet ja määrää vauhdin. Liian vähän on särkemishommia tarjolla nykyään, pitäisi sellaista enemmän tarjota. Ei ne tietolaitteiden hakkaaminen kunnon tiiliseinän hajottamista voita. Kyllä se vaan tiilenpöly on mukavaa kitusissa ja maistuu hyvältä!

Homma lähti menemään ja vallia alkoi syntyä mereen. Joskus yöllä mietin, että kaikkeen sitä ihminen ryhtyy. Väsytti, mutta ajatukset vain pyörivät päässä. Näin unta aalloista ja valuvasta hiekasta.

 --------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt jätämme Soramiehen ja siirrymme ajassa kaksikymmentä vuotta eteenpäin. Ollaan maan pääkaupungissa ja siellä Sisäministeriön Aluehallintojen Rakennusviraston Johtajan toimistossa.

”Herra Johtaja, minulla olisi tässä hyvin mielenkiintoinen, jopa erikoinen tapaus. Ehtisikö Johtaja katsoa?”

”No mikäs nyt siellä etelässä taas, sehän oli se Teidän vastuualue?”

”Kyllä, herra Johtaja, etelä kuuluu minulle. Minulla on tässä kaksi satelliittikarttaa saaren eteläosasta, tämä on vanha 20 vuotta sitten otettu ja tämä toinen viime viikolta. Mehän käytämme näitä karttoja siihen, että seuraamme kiinteistöverojen tuottoa. Jokaisesta talosta, jossa on katto niin siitä pitää tulla vero meille. Nyt jos laitamme nämä kaksi karttaa näin toistensa päälle, niin huomaamme jotain todella outoa. Huomaako herra Johtaja?”

”Siis mitä tästä pitäisi huomata? Tuollahan noita taloja näyttäisi olevan?”

”Tästä uudemmasta kartasta näkee, että sieltä on hävinnyt taloja, niitä ei vaan enää ole siellä.”

”Hävinnyt? Eivät talot voi hävitä, ne ovat kiinni maassa, pitäisihän teidän nyt sen verran tietää rakennuksista, hyvänen aika! Montako niitä nyt sitten on hävinnyt?”

”Herra Johtaja, tein alustavan laskelman ja on sieltä sellaiset 12000 nyt ainakin hävinnyt, voi olla jopa yli 15000. Mitä me nyt teemme?”

”15000 taloa? Kokonainen kyläkö sieltä on hävinnyt? Ja niistä ei sitten saada veroja? Nyt pitääkin tehdä hallitukselle esitys kiinteistöveron korotuksesta, laitatko ylös niin muistan. Pitäähän tämmöinen jotenkin paikata. Nyt on varmaan parasta, että minä lähden käymään siellä etelässä. Katson mitä siellä oikein tapahtuu.”

Niin herra Johtaja matkusti etelään ja majoittautui ystävänsä merenrantahuvilaan, joka sattui olemaan juurikin Ravintola Miehen ruokapaikan vieressä. Ravintolaa piti Ravintola Miehen poika, isä oli jo sen verran huonossa kunnossa, että oli siirtynyt kotihommiin.

Herra Johtaja istui ravintolassa ja söi kala-annostaan.

”Kylläpä onkin mukava annos ja niin kaunis paikka. Hieno on myös tuo aallonmurtaja, kuka sen on tehnyt?”

”Se aloitettiin isäni aikana, EU rahalla sen tekivät ja se on saanut monta ympäristöpalkintoa. Hyvin se on suojannut näitä kaikkia rannan rakennuksia. Sitä käyvät katsomassa monesta maasta, samanlaisia haluaisivat rakentaa suojelemaan omia rantojaan myös muualle, mutta eivät oikein osaa. Hyvin se on tuonut myös minulle asiakkaita tähän ravintolaan. Saisiko Johtajalle olla jälkiruokaa?”

”Kiitos, tämä on oikein hyvä näin. Kyllä on niin, että minun pitäisi käydä useammin täällä etelässä, on täällä tämä osaaminen niin hyvällä mallilla. Mutta itseasiassa minä olen täällä selvittämässä erästä mystistä tapausta, joka liittyy taloihin. Tiedättekö onko paikkakunnalla rakennustekniikan asiantuntijaa, joka tuntisi alueen rakennuskantaa?”

”Isäni arvosti suuresti Soramiestä, joka asuu tuossa lähikylässä ja pitää siellä edelleenkin omaa liikettään. Suosittelen, että käännytte hänen puoleensa, hieman erikoinen mies, mutta kyllä sillä pää vielä toimii.”

”No hyvä, minäpä käyn hänen juttusilla.”

Johtaja otti seuraavana päivänä robottikulkimen vuokralle ja antoi laitteelle Soramiehen osoitteen. Siellähän Soramies istui aidan vieressä aurinkoenergialla lämmitetyllä tuolillaan, hieman oli harmaata jo noussut pintaan, mutta sama ukko se selvästi oli.

”Päivää, te taidatte olla Soramies? Minä olen Sisäministeriön Aluehallintojen Rakennusviraston Johtaja pääkaupungista, ohjasivat minut teidän luoksenne.”

”Päivää vaan Johtajalle, Soramieshän minä. Johtaja on hyvä ja istuu siihen aidalle, siihen istumakohdalle, missä on sitä pahvia. Pitäisi siihen laittaa pehmustus, mutta kun ei ole oikein löytynyt hyvää materiaalia, joka kestäisi kesän kuumat ja talven sateet. Miten voin vierasta auttaa?”

Johtaja kertoo ongelmansa. Soramies on pitkään hiljaa ja katsoo Johtajaa. Olisiko tuossa sellainen, että voisi jotain kertoa näistä jutuista mitä oli tullut tehtyä elämän aikana?

”Niin, nythän on niin, että olette oikeassa paikassa tämän asian suhteen. Onko vieraalla miten kiire? Sain Lihakauppiaalta eilen illalla erän uutta lampaanlihaa ja makkaraa, piti taas tehdä niitä muuraushommia, on se mies vaan levoton sielu, vielä vaan jatkuu vaikka harmaana koko pää. Minulla on kotona sellainen uusi robottikeittiö, joka tekee oikein mukavaa lammaspaistia, vaikka välillä se höyrii ihan omiaan. Voitteko kuvitella, kerran se teki minulle lattiavahasta pastaa, ei sitä kyllä pystynyt syömään, vaikka kyllä minä yritin. Mutta sitä minun piti sanoa, että maistuisiko Johtajalle lammaspaisti? Olisi minulla siihen juomaksi sellaista ranskalaista punaviiniä, hyvää ja  kohtuullisen vanhaa vuosikertaa, sanoisin. On vielä jokunen pullo varastossa. Ei kannata täkäläisellä viinillä pilata hyvää lihaa.”

”No tämähän on varsinainen tarjous. Olen kuullut hienoja lausuntoja etelän lampaanlihasta, mutta en ole koskaan päässyt sitä itse maistamaan. Nämä sähköiset matkasihteerit kun aina majoittavat minut tuonne rannalle ja siellä ei saa kuin kalaa, mikä kylläkin on myös hyvää. Saanko tarjota kyydin?”

Soramies kampesi itsensä ylös tuolista, köpötteli laittamaan portit kiinni ja nousi Johtajan robottikulkimeen. Sinne hävisivät he mutkan taakse, liekkö tässä nyt sitten kuuntelija Soramiehen murheille vai miten mahtoi käydä? Me palaamme kuitenkin tähän nykyaikaan ja jätämme heidät nauttimaan lammasta ja pullosta hyvää ranskalaista.